4. Raketteja ja varjoteatteria.
Omatekoisten rakettien valmistamisen alettua tuli melko nopeasti ongelma rahasta. Vaikka ruutien hiili olikin ilmaista, niin kaikki muu maksoi, rakettien väritulien materiaalit erityisesti.
Me kaikki kolme eli Häkkisen Seppo, Vakkalan Kosti ja minä säästimme kaiken mahdollisen saamamme rahan ostaaksemme näitä materiaaleja. Minä sain kotoa rahaa päivittäiseen teekupilliseen Karhupuiston viereisessä kuppilassa eväiden syömistä varten. Se maksoi 50 penniä. Keksin, että ostankin vain “hopeateetä” eli kuumaa vettä ja tilkka maitoa. Se maksoi vain 25 penniä. Puolitoista markkaa viikossa “puhtaana käteen”. Sillä sai puoli kiloa Fekabitiä ja siitä valmistui muiden aineiden kanssa lähes kilo ruutia. Myös koulukirjaostoksissani sattui joskus pieniä muistikatkoksia hinnan suhteen. Sepe ja Kosa kerjäsivät kotoaan muutaman markan tai kympin esimerkiksi perhoskeräilyn hyväksyttävään harrastukseen, mutta niihin saadut varat saattoivat ajautua myös näihin “paukutteluihin”. Minä sain myös joskus rahaa samoihin tarkoituksiin ja samalla kaavalla niitä käytettiin eli osa saattoi lipsua ruutikassaan.
Raketteja ammuimme sitten näytöksissä ja niihin pääsystä perittiin tietenkin pääsymaksu. Olikohan se jotakin 10-20 penniä per pää. Ne joilla ei ollut rahaa, saivat katsoa huomattavan kaukaa. Näissä näytöksissä ammuimme yhteensä keskimäärin satakunta rakettia, roomalaista kynttilää, paukkua ja aurinkoa ja ne kestivät puolesta tunnista tuntiin.
Rahanpuute pisti keksimään muitakin konsteja ja yksi sellainen oli varjokuvateatteri- näytökset. Sen idean löysin jostain kirjasta ja esityksiä varten raivasimme Sepen , Kosan ja Hannu- veljeni kanssa kellarimme toisen pään teatteriksi ja ulko-oven puoleisen pään tietenkin katsomoksi. Katsomon penkit olivat pukeille nostettuja lankkuja ja muutama irtotuolikin oli aikuisia katsojia varten, joita heitäkin kävi muutamassa näytöksessä. Äiti antoi vanhoja lakanoita varjokuvakankaiksi ja ne ripustettiin katosta lattiaan koko kellarin leveydelle. Kankaan taakse peräseinän ikkunalle asensimme kirkkaan perhosten keräilylampun ja pannuhuoneen ovelta hoideltiin sitten katsomon ja teatterin valaistustehtävät. Katsomon pimennyttyä syttyi kankaan taakse kirkas valo ja se muodosti terävän varjokuvan lavasteista ja esiintyjistä. Minä tein tavallisesti käsikirjoitukset, mutta Seppo ja Kosti olivat innokkaita kirurgeina tai potilaina. Kyllä he kovasti myös osallistuivat yksityiskohtien ideointiin.
Varsinainen ohjelmisto oli erilaisia varjokuvaelmia milloin mistäkin aiheesta, mutta bravurina oli aina kirurginen vatsaontelon avaus jossa ensin potilas nukutettiin nuijalla, leikattiin vatsa auki hirmuisella puukolla ja sitten mätettiin potilaan vatsasta leikkauspöydälle kaikkea mahdollista roinaa saappaista hohtimiin ja avainnippuihin. Potilas saattoi herätä kesken leikkauksen useitakin kertoja, mutta sitten nuija taas heilahti ja toimitus jatkui. Lopussa muistimme useimmiten ommella vahvalla narulla vatsan takaisin umpeen. Esityksessä oli yleensä myös puhetta ja ääniefektejä ja ohjelmisto vaihteli juuri sen verran, että samat lapset kävivät katsomassa useita esityksiä. Pääasia, että “leikkaussali” oli aina ohjelmistossa jossain muodossa, kun se oli sekä hauskin että jännin.
Kirjoitti, Heimo Kuukkanen
Suomennos: bravuri = paras, suosituin