7. Rakettirempan koulut
Taisi olla menossa vuosi -56, kun Kosa alkoi tussareita ja raketteja väsätessämme puhua tulevaisuuden ammatinvalinnoistaan. Kosa oli silloin kuudennella eikä ollut aikonutkaan mennä keskikouluun, saati lukioon. Hänellä oli kuitenkin mielestään vähän sukurasitusta poliisin tai nimismiehen virkaan ja ala tuntui muutenkin kiinnostavan. Kyselin sitten ohimennen, että miten ajattelit poliisikouluun päästä, kun sinulta jää puuttumaan tuo valkolakki. Kosa raapi hetken tuuheaa tukkaansa ja totesi asiaa myös miettineensä. Nyt oli kuitenkin kevään hakukokeet keskikouluun taas ohi ja vuosi menisi hukkaan. Kosa tuntui nyt huolestuvan oikein tosissaan ja ihmetteli mitä hän nyt sitten tekisi. Kysyin, että “oletko nyt ihan varma siitä keskikoulusta ja mihin olit ajatellut pyrkiä”. Hän sanoi heti haluavansa Kulosaaren Yhteiskouluun, “mutta eihän sinne tietysti enää tänä vuonna pääse”. Mietin hetken ja sanoin entisen luokanvalvojani pastori Matti Karstikon olevan nyt siellä rehtorina ja että voisin soittaa hänelle ja kysyä mahdollisuuksista. Suuruudenhulluja ajatuksia tietysti, mutta minulta niitä nyt tuli välillä liukuhihnalta. Soittamaan siis. ”Heimo Kuukkanen täällä päivää. Muistaako rehtori tällaisen oppilaan sieltä Kallion Yhteiskoulusta ? Ai muistaa. Kiitoksia vaan oikein hyvää kuuluu, olen nyt menossa ammattikouluun. Kyllä, kyllä, oli minulla oikein asiaakin. Minulla on yksi kaveri, jonka pitäisi välttämättä päästä oppikouluun, kun siitä ei muuten voi tulla poliisia ja se kovasti tahtoisi. Se on ahkera opiskelija, paljon ahkerampi kuin minä ja sen pinnat olisi riittäneet pääsykokeisiin, että miten on, onko mitään mahdollisuuksia enää ensi lukukaudelle, kun ne kokeet ehtivät mennä, eli olisko edes niitä peruutuspaikkoja ? Kiitos, kiitos, pyydän hänet heti huomenna käymään. Nimi oli siis Kosti Vakkala, toivottavasti hän pääsee opiskelemaan. Kuulemiin”. Ette usko, mutta pääsi. En ole ikänäni keksinyt perusteluja, millä Kosa sinne otettiin jälkijunassa, mutta kyllä palopuheellani ja hyvillä suhteillani Karstikkoon varmaan jotain osuutta oli. Soittoni jälkeen kerroin Kosalle, että heti huomen aamulla klo 9 koululle ja kysyt rehtoria ja äläkä jumankauta mokaa tätä juttua, jos sinne pääset. Ei se mokannut. Pärjäsi paremmin kun minä ikinä. Hankki valkoisen lakin ja poliisin paperit ja eteni vaikka miksi turvallisuuskonsultiksi, mutta se on taas sitten ihan eri juttu. Minä poika kävin melko hyvällä menestyksellä ammattikoulun radio- ja TV-linjan ja tunsin olevani oikeassa paikassa. Opettajat olivat samaa mieltä ja teettivät minulla omia ja tuttujensa radio- ja Tv- korjauksia. Hyvää harjoitusta kaikki, vaikka ensimmäinen vuosi meni levysepän, koneistajan ja vahvavirta- asentajan työharjoitteluissa. Otin niistä kaiken irti ja hyödyin myöhemmissä ammateissani ja yrityksissäni.
Seppo taas kävi niitä jatkoluokkiaan ja oli myös menossa ammikseen, mutta toisin kävi. Hänestä olisi tullut erittäin etevä sähköteknikko isänsä jäljille, sillä näyttöjä oli jo runsaasti. Huolimatta ikäerostaan, Seppo ja Kosti olivat yhdessä vaiheessa alaluokilla jopa samassa luokassa Mellunkylän kansakoulussa, koska Kosti oli ollut sotalapsena Ruotsissa ja suomenkieli oli ollut hieman hukassa. Koitan laittaa kuvia. Seppo hukkui kanoottiretkellä keväällä 1958 Mäkisen Reiman kanssa. (Heiskan kanoottti -58)
Oma koulunkäyntini alkoi Aleksis Kiven kansakoulussa Kalliossa, jonne mennessäni olin osannut lukea ja laskea jo pari vuotta. Siitä jäi sellainen käsitys, ettei läksyjä tarvitse lukea, kun muiden opetellessa kirjaimia ja tavaamista saimme me lukevat lukea satukirjoja opettajan kaapista. Pärjäsin kolmannelle oppikoulussa ennenkuin huomasin, että pitäisi tehdä läkät kotona eikä bussissa menomatkalla, mutta se oli sitten jo myöhäistä. Ammiksessa oli taas sama juttu: olin opiskellut harrastusteni myötä sähkö- ja radiotekniikkaa, joten ei taaskaan tarvinnut tehdä läksyjä. Sain olla osan teoriatunneista työpajalla oikeissa töissä korjailemassa risoja radioita ja sähkölaitteita. Ensimmäisellä luokalla metallitöissä koulun työpajalla tein opettajille galvanoituja vesisaaveja saunoihin ja tilaustöinä koulun asiakkaalle alumiinisia sähkölämmittimien koteloita. Niistäkin suurimman osan tein erilaisten teoriatuntien aikana.
Sieltä tuli hyvät paperit ja valmistuin aikanaan Suomen nuorimpana AEL:n Radio- ja TV- mekaanikon tutkinnosta. Sain ammiksesta myös niin hyvät eväät metallialalle, että tein sillä lopuksi pidemmän päivätyön kuin radioalalla. Vaihtelu virkistää.
Käätiksen aikaiset pommiopiskelutkaan eivät menneet ihan hukkaan: Omiin ja muiden tarpeisiin räjäyttelin kiviä ja kallioita satunnaisesti lähes parikymmentä vuotta, kunnes kielsivät senkin harrastelijoilta. Kolmesataa nallia ehti mennä sinä aikana ja vahinkoina vain yksi ikkuna ja verannan lahot rännit, jotka putosivat Huhtasuontien mökistämme, kun louhin viemäröintikanavaa talon nurkan alle… Ja siitä on kyllä kuultu. Sirpa-vaimolla on hyvä muisti … vielä.
Kirjoitteli, Heiska