Me käytiin 50-60-luvulla aika paljon kesäaikaan mustikassa ja vähän myöhemmin syksymmällä puolukassa. Kyllähän lähimetsistäkin sai vähän piirakkamarjoja, mutta isommat marjasaaliit oli haettava kauempaa. Aika usein käytiin marjassa Sipoossa Hussön kartanon mailla. Metsä oli iso ja oli vain vältettävä menemästä liian lähelle talon pihapiiriä. Eli samanlaiset jokamiehen oikeudet marjojen poimimiseen silloin oli, kun taitaa olla nykyisinkin. Aamulla tehtiin hyvät eväät, korit ja ämpärit mukaan ja sitten vain pyöränselkään. Matka ei kait kilometreissä ollut kovinkaan pitkä, mutta ihan riittävä ainakin pienemmille lapsille. Sipoossa oli laajat metsät ja isä tiesi hyvät marjapaikat. Yleensä oltiin marjassa niin kauan, että astiat olivat täynnä.
Mustikassa käynti oli ihan mukavaa ja varsinkin niiden syönti, samoin myös eväitten. Oli kiva urakan jälkeen istuskella kalliolla syömässä eväitä auringonpaisteessa (silloinhan aina paistoi aurinko), vieläkin muistan hyvin tunnelman metsässä. Marjoja kerätessä piti olla vähän varovainen, koska Sipoossa oli aika paljon kyykäärmeitä ja meitä lapsia neuvottiinkin ensin potkaisemaan mustikkapensaaseen ennen kuin työnsi sinne sormensa. Jonkun kerran näinkin käärmeen, mutta koskaan käärme ei ketään meistä purrut. Kerran nähtiin hirvikin, vai olikohan niin, että lähinnä kuultiin! Mustikoita poimittiin käsin, sillä pehmeitä mustikoita ei voinut kerätä millään ”rohmurilla”, niin kun puolukoita. Saatiin yleensä paljon marjoja. Ihan mukavia ne isot marjasaaliit olivat, mutta siinä vaiheessa, kun niitä sitten perattiin, ei aina oikein jaksanut nauttia niistä. Marjoja kait vähän myytiinkin ja osasta äiti teki hilloa. Olipahan sitten joka viikko marjapiirakkaa tarjolla ja jälkiruokana melkein aina jotain marjakiisseliä. Omavaraisia oltiin siinäkin suhteessa.
Äiti piti myös sienestämisestä ja käytiin aika paljon sienessä Humikkalantien takana olevalla suolla, siis nykyisessä Kontulan lähiössä. Ihan lähelläkin oli hyviä sienipaikkoja. Olin välillä äidin mukana sienessä, mutta jostain syystä en koskaan oikein oppinut tuntemaan sieniä. Ehkei niihin sitten ollut kiinnostusta. Siihen aikaan en edes mielelläni syönytkään sienistä tehtyjä ruokia, sienikastiketta ja sienisalaattia, jota niistä ainakin tehtiin. Osa säilöttiin talvenvaralle.
Näin myöhemmin ajatellen en voi olla ihailematta isän ja äidin jaksamista. Marja-aikaan lähdettiin metsään, vaikka sääkään ei ollut aina kovin hyvä. Varmaan me lapset välillä purnattiin, että piti lähteä mukaan, mutta toisaalta marjastaminen oli ihan mukavaakin. Kun vähän jaksoi nähdä vaivaa, oli aina pöydässä tarjolla monipuolista ja terveellistä ruokaa.
Riitta
Eräs marjastusjuttu tuli mieleen myöhemmiltä ajoilta 70 luvun alusta, kun asuimme jo nykyisen vaimoni kanssa Käätypolulla.
Tirkkosen Erkki oli kova marjastamaan ja kerran Kontulan bussilta Aikun kanssa tullessamme, hän vinkkasi luokseen kotiportillaan ja ehdotti, että lähdettäisiin yhdessä puolukkaan. Hän tietäisi hyvän marjapaikan jos Hannu hommaisi auton.
Sain Heiskan Taunuksen lainaksi ja lähdimme; minä, Aikku ja Erkki ajelemaan kohti Nurmijärveä. Marjapaikka oli korkealla mäellä. Jäimme ensimmäisille punaisille mätäille Aikun kanssa purkkeinemme ja Erkki lähti vielä hieman kauemmas oman ämpärinsä kanssa. Olimme tuskin saaneet omat pikku purkkimme puolilleen, kun Erkki keikutti ämpärillistä puolukoita autolle. Erkki saikin sitten pistää rauhassa tupakaksi kunnes pääsimme täysine purkkeinemme lähtemään. Marjapaikka oli hyvä mutta niin oli Erkin marjanpoimintakykykin.
Muistelee: Hannu Kuukkanen
