Kaatopaikka oli kulmakunnan pienten ja isojenkin poikien ehtymätön aarreaitta. Kaatis sijaitsi suunnilleen Herttoniemen ja Kontulan yhdistävän vanhan tykkitien puolivälissä, nykyisellä Myllypuron Alakiventiellä Kaatis oli virallisesti Herttoniemen kaatopaikka ja se oli Pasilan lisäksi toinen Helsingin suurista tunkioista.
Ensimmäinen muistikuvani kaatiksen ihmeistä oli armeijan vihreä, viisi senttiä korkea säilykepurkki. Niitä kipattiin 50-luvun puolivälissä penkkaan useita kuorma-autolasteja. Osassa niistä oli kansi auki ja sieltä paistoi omituisen näköistä läpikuultavaa hyytelöä, punaista, vihreää ja kretliinia: kuivaspriitä.
Lasti oli peräisin Yhdysvaltain armeijan ylijäämävarastosta, josta joku suomalainen taho (olisko ollut SA int ?) oli ostanut purkit ja nyt jostain syystä luopui mainiosta tavarastaan.
Pikkupoikien leikkeihin ihmehyytelö oli oivallinen raaka-aine. Sitä poltettiin kaikilla mahdollisilla tavoilla. Sitä ihmeteltiin, että kun ainetta laittoi pienen nokareen kädelle ja sytytti, niin se ei polttanut yhtään. Talvisilla hiihtoretkillä purkin päällä oli hyvä paahtaa suksia ja keittää sumpitkin.Kumma, että siinä ei palanut enemmän metsää tai taloja pikkukemistien kokeiluissa.
Isommat puistokemistit keksivät mönjälle oman käyttötapansa. Kaatiksen laitamilla asui pultsareiden eli ”pummien” yhdyskunta, ja heillehän Amerikan lahja oli riemun aihe. Pultsarit suodattivat ainetta ranskanleivän läpi yrittäen näin saada aineesta pois myrkkydenaturoinnin. Kuinka moni menetti näkönsä ?
Kaatiksen lähimetsien hurjannäköiset, mustat puliukot olivat harmitonta joukkoa, mutta silti heitä hiukan pelättiin. Joidenkin kanssa löytyi yhteinen intressi. Heidän pahvikoijiensa liepeillä kuhisi rottia ja saimme käydä skodaamassa niitä luftareilla. Se oli meille hauskaa metsästystä ja pummit olivat tyytyväisiä kun heitä vainoava rottakanta sai harvennusta.
Ja banaanit te kaikki varmaan muistatte ? Verkkokalvoihini on ikuisesti syöpynyt kuva, jossa Henellin isä selkä vääränä raahaa harteilla kotiaan kohti ainakin 50 kiloa painanutta jättiterttua, naamallaan onnellinen saalistajan virnistys. Kohtaus oli kuin suoraan tuolloin suositusta Banaaninlastaajien laulusta.
Banaanit eivät olleet silloin samanlaista arkiruokaa kuin nyt. Eipä siis ihme, että lähes koko kylä vaelsi kohti kaatopaikkaa, kun tieto kantautui, että sinne oli taas tullut tropiikin herkkua..
Banaaneja kyörättiin sinne autolasteittain suoraan kypsyttämöltä tai keskusliikkeen varastolta. Voimassa oli kuulemma säännös, että jos tietty osuus banaanilastista oli pahentunut myyntiin kelpaamattomaksi, oli koko erä hävitettävä. Penkkaan kipatuista tertuista oli ehkä vajaa puolet mustunut syömäkelvottomiksi, mutta toinen puoli oli ihan hyvää, osa aivan priimaakin.
Tärkeää oli ehtia jaolle ennen kuin puhtaanapitolaitos ehti levittää kuorman päälle jäteöljyä. Näin yritettiin estää ihmisten dyykkaamista. Haitantekoa paheksuttiin voimakkaasti.
Tuli myös muita hedelmiä kuten appelsiineja. Kylän C-vitamiinitasot pysyivät kunnossa. Jossakin vaiheessa kuoppaan kaadettiin Valion jäätelöpakkauksia. Olivat huhun mukaan salmonellan saastuttamia. Arvatkaa maistuiko ? Kerran tuli venäläistä majoneesia lasipurkkeihin pakattuina valtava erä. Ei ollut kelvannut kaupoissa, mutta kaatopaikalta kelpasi. Voisi olettaa, että koko kylä olisi kuollut johonkin koleraan, mutta en kuullut koskaan kenenkään edes sairastuneen kaatiksen antimista.
Kymmenisen vuotta sitten nousi kohu siitä, kun kaatiksen päälle Myllypuroon rakennettuihin kerrostaloihin alkoi nousta omituisia katkuja talon perustuksista. Ihmisten terveyden arvioitiin olevan vaarassa ja talot määrättiin purettaviksi. Asuntojen korvaushinnoista riideltiin pitkään.
Lehdissä arvuuteltiin, että mitä myrkkyjä sinne muinaiseen kaatopaikkaan on oikein haudattu. Puhtaanapitolaitos yritti tutkia asiaa vanhoista arkistoistaan, mutta ei siihen oikein selvyyttä saatu.
Olisivat kysyneet minulta. Olisin voinut kertoa, että kaatikseen haudattiin tuohon aikaan surutta ja kyselemättä aivan kaikkea. Kukaan ei osannut pelätä ympäristömyrkkyjä tai pohjavesien saastumista.
Mutta syypääksi talojen haittoihin epäilen sitä keltaista, rikiltä haissutta velliä, jota säännöllisesti roudattiin kaupungin kaasulaitokselta ja kaadettiin penkalta alas kymmeniä ellei satoja tuhansia litroja.
Keltainenijärvi houkutteli tietysti heittämään siihen kiviä. Vellin pintaan jäi hauskat renkaat ja velliroiskeet lensivät pitkälle. Joskus joku haiseva roiske sattui vaatteisiinkin ja poltti kankaaseen reiän. Äidiltä ei herunut ymmärrystä.
Martti Backman
