Helytien pitkän mäen toinen tärkeä käyttötapa oli talvinen mäenlasku kelkoilla. Melkein jokaisella lapsella oli käytössään potkukelkka tai muu kelkka. Potkukelkoista rakennettiin pitkiä letkoja. Muut istuivat kelkassaan ja viimeinen työnsi letkalle vauhtia. Ohjailla voi vain edessä kantapäillä eri puolilta jarruttelemalla, jos minkäänlaista pitoa kantapäillä jäisessä mäessä sitten olikaan.
Parhaimmillaan mäki oli peilijäässä. Mäen varrella asuvat perheet olivat yleensä ystävällisiä ja hiekottivat vain mäen toisen reunan (silloin kun oli aivan pakko). Tämä oli aikaa, jolloin taloissa ei ollut vielä autoja.
Mäkeä kiivettiin ylös tien reunoja pitkin.
Mäkiä laskettiin tietysti myös pahvinpaloilla tai suksilla. Parhaat mäet ”peffiksiksi” olivat Etukaltsi, Takakaltsi ja Soikan kaltsi. Pienempi ”peffamäki” oli myös Soikan kaltsin viereinen kaltsi jossa laskettiin kesäisin joskus mäkiautoilla. Soikan kaltsin mäki oli yleensä varattu hyppyrimäelle eli hyndälle. Hyppyrimäistä on ollut jo muitten juttujen yhteydessä, että ei niistä sen enempää.
Laskiaisena Kontion majalle rakennettiin melkein joka vuosi suuri liukumäki joka avattiin Laskiaisriehan aikaan. Silloin kerättiin mäen laskua varten varatuista säkeistä muutaman pennin vuokra, joka käytettiin Kontion urheiluseuran toiminnan pyörittämiseen. Sitä varten koko Laskiaisrieha oli perustettu. Siitähän voisi kertoa kokonaan oman jutun.
Kirjoitti: Hannu Kuukkanen
Riitta etukaltsin mäessä. Pulkkaa tai kelkkaa ei näy ainakaan kuvassa. Kuva Riitan albumista.
Hely, Leena ja potkukelkan kyydissä Hannu Kukka. Kuva on Riitta Tirkkosen albumista.
Riitan muistoja näistä mäenlaskuista.
Me tyttöjen kanssa laskettiin myös usein talvisaikaan Helytien pitkää mäkeä potkukelkalla, ja varmaan välillä myös pahvinpalasilla. Ei kait siihen aikaan niitä stigoja ja muovipulkkia kovasti vielä ollutkaan. Joka tapauksessa niillä kaikilla alkeellisillakin välineillä sai pitkän liu’un purolle saakka.
Mulle on jäänyt mieleen myös yksi kesäinen Helytien mäenlasku. Olin saanut ensimmäisen polkupyöräni, joka oli nuorisopyörä. Sillä opettelin ajamaankin, ei meillä välivaihetta eli kolmipyöräistä kenellekään ostettukaan. No kyllähän mä sitten työn ja tuskan kautta opin myös sitä meikäläisen kokoon nähden isoa pyörää ajamaan. En muista minkä ikäinen olin, ja oliko kyse vedonlyönnistä, vai olinko päättänyt muuten vaan laskea pyörällä pitkän mäen silmät kiinni. En varmaan siihen aikaan ollut vielä edes kovin hyvä pyörällä ajaja, mutta uskallusta näytti riittävän. Ajoin siis koko mäen ylhäältä alas silmät kiinni. Ylpeä olin suorituksestani, mutta en muista oliko sitä urotekoa kukaan edes ihailemassa. Näin jälkeenpäin ajatellen mua kyllä järkyttää moinen juttu. Onneksi siihen aikaan lenkin autokanta oli varsin pieni, eikä autoja tullut vastaan. Ja kait joku ns. ”suojelusenkeli” varjeli meitä lapsia pahemmilta kolhuilta.
Aika paljon käytiin talvisin mäenlaskussa myös lähellä olevien mäkien lisäksi Riskutien ja Linnanherrantien takana olevalla kalliolla, joka ei tietenkään myöskään ollut kaukana. Vaikka korkeita paikkoja myöhemmin vähän vieroksuinkin, niin hyvin niitä nyppylöitä uskalsi suksilla laskea. Ainakin yhdet sukset menivät poikki siinä mäessä. Eihän sekään mäki kovin korkea ollut, mutta pikkutytön mittakaavasta katsottuna ihan riittävä. Muistaakseni sitten jossain vaiheessa laskin myös Kontionmajan takana olevan hyppyrimäen alamäen suksilla. Ei sekään mäki mikään mahdottoman korkea ollut, mutta aika jyrkkä kumminkin.
Isommat lenkin pojathan laskivat sitä alas ylhäältä asti. Onneksi mä en sentään edes yrittänyt laskea sitä. En tainnut uskaltaa edes kävellä hyppyrimäen huipulle asti. Olikohan pojilla mäkisukset siihen aikaan, vai laskettiinko mäkeä tavallisilla suksilla siihen aikaan! Tuskin sentään. Kaipa joku pojista muistaa. En muista kuin tuon oman laskuni siitä alamäestä.
Riitta
Kuvassa Riitta Tirkkonen Käätypolulla. Oikealla on Bergvistien tontti. Riitan selän takana on Häkkisen tontti, talo jää puiden taakse piiloon. Potkukelkan kyydissä on Paula Bergvist.
Tarkoittaneeko Riitta tuossa viimeisessä kappaleessaan Kurtsikan mäkeä?
Se oli tosi hyvä ja suosittu suksimäki. Siinä voi laskea myös yhteen pommikuoppaan ja varsinkin tuossa montussa saattoi päästä eroon suksistaan. Miksei ihan terveydestäänkin?. Aina kannatti kuitenkin kokeilla oliko onni tällä kertaa mukana vaiko ei. Oli niillä suojelusenkeli paroilla täydet duunipäivät meitä kaitsiessaan lipevillä maan korven poluilla ja suksimäissä.
Muistelee: Hannu Kuukkanen
Kontion hyppyrimäestä hypättiin ihan oikeilla mäkisuksilla. Niitä oli lainattavissakin urheiluseuralta, mutta minulla oli käytössäni Tirkkosen Karilta ostamani mäkisukset, hinta 5 mk. Sukset olivat minulle hieman pitkät, mutta kyllä niillä hyppäsi lähes 20 m hyppyjä. Talvella 1960 osallistuin jopa Kontion mestaruuskisoihin yhdistetyssä. Taisi mukana olla myös Kairavuon Juhani. Kun ei tuohon aikaan lapsia kuljetettu harrastuksiin, niin minäkin kuljin sinne hyppyrimäelle hiihtämällä niillä pitkillä mäkisuksilla. Käsivoimathan siinä karttuivat, kun voiteluna oli parafiinia, joka tietysti lipsui hiihdettäessä. Meidän perheestä hyppäsi myös Esko, ja hän olikin siinä hommassa edistyneempi. Takakaltsin ja Soikan kaltsin hyppyreistä hypättiin hiihtosuksilla. Tärkeää oli ponnistaessa huudahtaa :Ah piu. Samoin kanssahyppääjät muistivat vaikeuttaa hyppäämistä stidi alla-huudoilla.
Kommentoi: Leo Kinnari
Leo jo kirjoittikin siitä Kontion hyppyrimäestä. Siis sen alamäen mä olen joskus laskenut, ja muistin aina myöhemmin mainita, kun tuli puhe mun korkeanpaikan pelosta. Kurtsikka oli kait nimeltään juuri se Linnanherrantien ja Riskutien kulmauksessa oleva mäki, en vain muistanut nimeä enää. Siinä katkaisin aikoinaan sukset ainakin kertaalleen. Aika korkea se mäki mielestäni oli, siis pienemmän ihmisen näkövinkkelistä katsottuna. Kävelin siitä ohi jokin aika sitten, ei tuo enää kovin korkealta vaikuttanut.
Riitta
