Kesätienesteillä Kosan kanssa -56
Keväällä -56 Vakkalan Kosti (14v) ja minä Heiska (15v.) olimme saaneet tietoomme, että Riskutien ja Linnanherrantien välillä maatilan omistava, maanviljelijä Ingreus, tarvitsisi pari koululaista kaalin istutuksiin. Meillä oli tietenkin alituinen rahapula harrastustemme vuoksi ja tässä tarjoutui ilmeinen konsti paikata tilannetta. Lähdimme siitä paikasta isännän puheille. Ingreus syynäsi meitä pitkään ja kyseli sitten, kovasti ruotsinkielisenä, hieman takerrellen, että tekisimmekö mieluimmin urakalla vai tuntityönä. Hän antoi sitten urakkahinnan kyseiselle puolen hehtaarin pläntille sekä muistaakseni noin seitsemänkymmenen pennin tuntipalkan vaihtoehdoksi. Ahneina miehinä teimme kaupat viidenkymmenen markan urakasta, sillä olihan se tosi iso summa verrattuna tuntipalkkaan. Ensimmäinen työpäivä olisi huomenna aamusta ja kello seitsemän piti olla isännän pihassa. Ja mehän olimme.
Olimme kaupat tehtyämme miettineet kovasti, miten urakastamme selviäisimme, sillä hinnasta päätellen se olisi viikon urakka kuuden tunnin päivinä ja Ingreus ilmoitti taimien määräksi kaksikymmentätuhatta kappaletta. Kostin vanhemmat veljet olivat pelotelleet, että ”kyllä nyt teidän urakkanne ”kusee”. Ette te jaksa tehdä kumminkaan täyttä päivää kuumalla pellolla”. Meitä kumpaakaan ei tuollaiset asiat pelottaneet. Olimmehan tehneet kotipuutarhoissa ja -tonteilla milloin minkin pituisia ”pakkotöitä” Nyt oli erilainen tosi kyseessä, kun oli tuolla urakalla takaraja ja selvää rahaa tiedossa palkkana. Helposti oli laskettavissa, että viitisen tainta pitää minuutissa ainakin saada istutettua ja kasteltua. Äärimmäiseen laitaan peltoa oli yli sata metriä juoksumatkaa taimilaatikoilta ja vesisäiliöltä. Kastelukannut olivat kymmenlitraisia ja taimilaatikko painoi yli parikymmentä kiloa märkänä.
Työn alettua tivasimme isännältä, että tuleeko taimia riittävän nopeasti ja riittääkö kasteluvesi varmasti koko päiväksi, kun näytti tuo säiliö pellon laidassa niin pieneltä. Isäntä lupasi, että kyllä varmasti kaikki riittää. Saimme myös tarkat ohjeet, miten taimet istutetaan ja kastellaan ja ilmoituksen, että hän sitten tarkistaa joka taimen aina illalla. Arvelimme Kostin kanssa, että nyt on pantava töpinäksi, jos aiomme saada kunnon tilin. Kehitimme sitten työtavan, jossa Kosa vahvempana kantoi veden ja minä istutin ja kastelin. Vauhti koveni, kun olin alkuun nopeampi kun Kosa, joka sitten korjasi tilanteen juoksemalla kastelukannut käsissään mennen tullen. Puolen päivän aikoihin oli päiväksi varatut taimet loppu ja lähdimme isäntää tavoittelemaan eväitämme matkalla syöden. Ingreus oli ihmeissään, mutta lupasi heti tuoda uuden kuorman taimia ja vettä. Illan suussa taimet loppuivat vielä aikaisemmin tekniikkamme hiouduttua ja kävimme taas kotimatkalla kertomassa tilanteen ja että tarkistuksen voi nyt suorittaa. Pyysimme myös aamuksi koko päivän taimimäärän ja tarpeeksi vettä. Ingreus lupaili itsekseen mutisten. Aamulla homma jatkui, jos mahdollista vieläkin kiivaampana ja puolilta päivin kävi isäntä tarkastamassa tiluksiaan. Meiltä oli taas taimet ja vesi vähissä ja arvelimme niiden loppuvan ennen kello kahta. Ingreus mutisi taas tapansa mukaan itsekseen ja olimme kuulevinamme, että eihän tämä työ kestä kuin vajaat kolme päivää tällä menolla ja sen piti kestää koko viikon. Kolmantena päivänä puolilta päivin urakka oli tehty ja Ingreus tarkasti alueen viimeisen kerran. Kovasti mutisten hän sanaili, että tämä kävi kyllä liian nopeasti ja tienasitte aivan liikaa. Kaivoi kuitenkin sovitun rahan lompsastaan ja äsken vielä hikisiä ja uupuneita pokia vietiin tukka suorana mattorantaan uimaan pölyisen työn jälkeen. Mannosen kaupalta, Vehkalahdentien ja Porvoontien kulmasta, ostimme jätskit, että saimme rahan jaettua puoliksi.
Paluumatkalla jo poikkesimme Riipisen puutarhalla Uiskotiellä kyselemässä, josko heillä olisi parille ”ammattilaiselle” puutarhatöitä. Oli siellä eli huomenaamulla klo 7 oven edessä ja urakkana aarin ala rikkaruohon valtaamaa kasvimaata omenapuiden juurilta ”viimeisen päälle siistiksi” ja urakalla kymppi mieheen. Illan suussa pläntti oli tehty ja johtaja Riipinen itse tuli tarkastamaan ja pöyhi pikkutarkasti koko alan. ”En olisi uskonut, että näin nopeasti tuosta selvisitte ja noin hyvää jälkeä teitte”, sanoi hän ja latoi kympit kouraan. ”Siitähän tuli teille oikein aikamiesten palkka tunnille”. Nuo sanat lämmittivät jopa enemmän kuin tienattu raha. Oltiin polleita poikia ja urakkamiehiä. Kävimme myös kyselemässä Nymanien pelloilta töitä, mutta siellä oli kaikki paikat jo täyteen buukattu vakiporukoilla.
Paria viikkoa myöhemmin Ingreus tarvitsi taas istuttajia, mutta Kosan käydessä kysymässä, hän kertoi palkanneensa jo kaksi poikaa. Kävimme sitten kurkkimassa, että ketkä olivat ne onnelliset ja siellähän olivat ahkerasti hommissa Häkkisen Seppo ja Mäkisen Reima. Pari vuotta nuorempina ja hintelämpinä he olivat ottaneet työn tuntipalkalla ja sama homma kesti heiltä melkein kaksi viikkoa. Ei tämä Ingreus ollut tyytyväinen siihenkään, kun työ tuli murisemansa mukaan vieläkin kalliimmaksi ja oli muka huonompaakin.
Kertoili Heimo Kuukkanen, urakkamies