Kontion retki Skataan 1957
Vuoden 1957 juhannuksena Kontiolaiset tekivät retken Skatan niemen leirintäalueelle. Se oli silloin vielä todellakin leirintäalue ja siellä sai yöpyä. Muutamia vuosia myöhemmin yöpyminen kiellettiin, koska alueelle pesiytyi asunnottomia alkoholisteja.
Kokoontuminen oli Vartiokylän Elannon edessä ja siitä lähdettiin porukalla peräkanaa kohden Kallvikia. Vuosaari siitä tuli paljon myöhemmin. Kontion retkilleni, niin myös tälle, toimi Karin Soikka houkuttelijana. Ilmeisenä ajatuksenaan oli houkutella Heiska pois nurkilta pahanteosta edes vähäksi aikaa. Bomannin kaupan kohdalta käännyttiin Linnavuorentielle ja siitä alas vasemmalle Broendaan. Lahdenpohjukan jälkeen jyrkkä mäki ylös ja siinä oli edessä leveä Kallvikintie. Hei! Tämähän oli sama reitti jota käytettiin, kun mentiin sille suolammelle uimaan( nyk.Kangaslampi vanhalla ostarilla). Matka jatkui läpi koko Kallvikin ja tuonne oikealle jäivät tutut Sasekan hiekkakuopat, joissa kävimme usein uimassa.. Ohi Uutelan, jota paikkaa en silloin edes tuntenut. Lopulta ajettiin läpi jonkun maatalon pihojen ja ihmetellessäni tien loppuneen Soikka kertoi kyseessä olevan Skatan kartanon. Siellä oli ratsutila ja aitauksissa hienoja hevosia. Nyt välähti, täällähän me Häkkisen Sepon ja Vakkalan Kosan kanssa käytiin pari kertaa edelliskesänä salaa ratsastamassa noilla hevosilla. Tultiin ilmeisesti vain eri reittiä, kun en maisemia ollut tunnistanut. Tai siis Seppo ja minä yriteltiin ja Kosa vahti ettei kukaan näe touhujamme. Houkuteltiin hevonen aidan viereen ja hypättiin selkään. Siellä sitten yritettiin potkia hevosta kylkiin, että lähtisi edes raviin, mutta ei. Toisella kertaa oltiin Sepon kanssa kahden ja nyt oli minulla parempi tuuri hevosen valinnassa. Heti, kun pääsin selkään ratsu nosti päänsä ja lähti laukkaan. Roikuin hädissäni sen harjassa, kun se eteni kovaa vauhtia kohti riukuaitaa. Nyt, jos se pysähtyy äkkiä, lennän päistikkaa kivikkoiseen haan pintaan, mietin hädissäni. Ei se pysähtynyt. Hyppäsi yli aidan ja minä harjasta vielä roikkuen pudottauduin vauhdissa mitenkuten tantereeseen isommin vahingoittumatta. Hevonen pysähtyi saman tien kuin mitään ei olisi ollutkaan ja jatkoi keskeytynyttä ruohon jyystämistään. Hävisimme Sepen kanssa paikalta vähin äänin ja naureskelimme jo matkalla, pelästyksen haihduttua, että mitähän omistajat sanovat, kun huomaavat hevosen olevan väärässä aitauksessa. Skatan kohta kartalla näyttää olevan nykyisin nimeltään Särkkäniemi.
Skata oli mielestäni hieno paikka, mutta veden kylmyys vielä juhannuksen aikaan oli yllätys. Vain kaksitoista astetta! Kyllä meikäpoikakin siellä sen verran ui, että talviturkki tuli heitettyä, mutta ei siellä vedessä sanottavasti viihtynyt. Rannalla oli mukava tallustella ja vesikivillä hyppiä. Vesi oli aivan kristallin kirkasta ja meressä, niemen kärjessä, olevan todella ison
kiven päältä saattoi katsella helposti lähes parin metrin syvyyteen pohjaan. Nykyisin taitaa parikymmentä senttiä olla jo hyvä tulos. Siellä nykyisen sataman puoleisella niemen reunalla oli kuuleman mukaan Kontiolaisten vakipaikat ja ne näyttivät olevan vielä vapaina. Muut telttailijat majoittuivat keskemmälle nimeä tai toiselle reunalle. Telttoja kasailtiin sitten pitkin metsän reunaa ja rannoilta haettiin kaisloja alle pehmikkeiksi. Illaksi oli Helsingin Kaupungin puolesta niemen kylkeen kasattu ihan kohtuukokoinen kokko ympäristön jätepuista ja risuista. Sen lämmössä ensin ihasteltiin tulen loimotusta ja auringon laskua ja sitten vuoltiin pajunoksista pitkät tikut, kaivettiin lenkkimakkarat esiin ja koitettiin paistaa niitä kuumassa hiilloksessa. Illan mittaan kokko hiipui ja kokon jäännöksiä alettiin koota vähän pienemmälle alalle. Me muut tökimme kekäleitä kepakoilla, mutta Salorannan Arska heitteli näytösluonteisesti niitä paljain käsin. Jossain välissä hän heitti yhden vähän isomman ja kiroili perään hartaasti. Aamulla joku huomasi Arskan palaneet kämmenet ja kyseltiin sitten, että missä välissä noin kävi. Vähän vaivautuneena Arska selvitti sen viimeisen isomman kekäleen olleen veneen kokka, jossa kokkarauta oli vielä kiinni eikä hän sitä huomannut sitä hehkuvaa rautaa ennenkuin otti kiinni ja heitti. No, Arska oli karski kundi eikä valitellut. Kontion tytöt sivelivät Margariinia vastentahtoisen sankarin paloarpiin ja riepuja päälle, ettei vaatteet tahriinnu. Juhannus meni mukavasti ja tutustuin porukkaan. Juhannuspäivänä oli muutakin ajankulua porukalla tarjolla ja niistä jalkapallo oli suosituin. Tosin rannalla ei ollut paikkaa kuin yhdelle maalille, mutta sekös olisi haitannut (toisen maalin puolelta pallot olisivat lentäneet mereen). Eihän sitä peliporukkaakaan ollut edes puolta kentällistä. Peffis sujui jo paremmin ja siihen saatiin jo tytötkin mukaan. Myös sulkapalloa pelattiin ahkerasti. Juhannuspäivä taisi osua maanantaille, koska saimme vielä toisenkin vapaapäivän perään, mutta sitten, illan jo viiletessä, alettiin koota telttoja ja kamppeitamme kotiinlähtöä varten. Porukkaa oli varmaa parikymmentä henkeä, mutta en muista monenkaan nimeä enää. Joitain kuvia on ja panen niitä oheen. Hauskaa siellä kyllä oli.
Kirjoitti, Heimo Kuukkanen
Järvisen Pive heitteli voltteja ja Kauppilan Ari arvosteli. Kuva on 2x8mm:n kaitafilmiltä ja siksi kovin huonolaatuinen,
Skatassa 60-luvun puolella Kostin perhe.