Laukkaharjoituksia 1952

Laukkaharjoituksia 1952

  Siinä v.1952, 11 vuotiaana, kun omakotitalomme kivijalkaa valettiin, olin apupoikana vähän joka hommassa. Nypin nauloja laudoista ja oioin niitä, kärräsin hiekkaa betonimyllylle portilta, johon kuorma oli kipattu tonttitien upottavuudesta johtuen. Varsinaisessa valussa hommiani oli toimia senaikaisena täryttimenä eli kävellä ja hyppiä seinän valumuottien välissä polkemassa betonia tiiviiksi. Saappaat piti olla jaloissa sekä pitkät housut  ja pitkähihainen työtakki kesäkuumalla, sillä valumuottien väli oli vain kaksikymmentä senttiä erittäin tikkuista lautaa.  Sementtisäkkien kuljettamista varten vuokrattiin kylältä maanviljelijä Gustafssonin valkoinen hevonen kärryineen. Gustafssonit omistivat Soraharjuntien vasemmalle puolelle jäävät maat muistaakseni ainakin puroon asti ja mahdollisesti osia Huhtasuontien vasemmaltakin puolelta.
  Hevonen tuntui kovasti rauhalliselta ja hyvin vieraankin komentoon sopeutuvalta ja minä olin useana kesänä maalla sukulaisissa ajanut heinäkuormia. Kun sitten talkooväki lähti syömään, niin minun hommakseni jäi ajaa vielä muutama säkki valmiiksi betonimyllyn vierelle. Ei se 40 kilon säkki  minulta noussut, mutta sain vedettyä ja pyöritettyä niitä kärryille kasan päältä lankkua pitkin. Kun säkkikuorma oli betonimyllyllä, käänsin hevosen ympäri ja lähdimme tielle päin uuden lastin hakuun. Äkkiä valkoinen polle päätti, että nyt mennäänkin kotiin ja lähti jo portilta laukkaan. Minä temmoin ohjaksista ja huusin “pruuta” kurkku suorana, mutta mikään ei auttanut. Vedin sitten ohjat kireälle taakse ja seisoin kärryjen etulautaa vasten vaakasuorassa, mutta hevonen siitä viis veisasi. Kauhu iski Helytien ja Huntutien kulmassa, kun pelkäsin sen pääsevän vilkkaammin kuljetulle Kiviportintielle. Roikuin nyt pelkästään vasemmanpuoleisessa ohjaksessa niin, että hevosen pää kääntyi sen vasemmalle kyljelle ja kun näköyhteys eteenpäin katosi, se kääntyi vauhtiaan vähentämättä Huntutielle. Siinä loivassa alamäessä vauhti vielä kiihtyi. Kaviot ja kintereet hakkasivat kärryn laitaan ja pohjaan ja ehdin vielä pelätä elikon vahingoittavan itsensä. Taas piti roikkua vasemmassa, kun piti Häkkisen kohdalla päästä Käätypolun suuntaan. Käätypolun suoralla mentiin taas täyttä laukkaa ja nyt ei ohjista vetäminen auttanut enää yhtään, sillä vanha ovela koni oli purrut kuolaimet hampaisiinsa, jolloin se ei enää tuntenut mitään suupielissään ohjista vedettäessä. Ruokailemassa oleva talkooväki kuitenkin huomasi vauhdin ja ahdinkoni.  Putkimies Reiska oli sodankäynyt hevosmies ja hän juoksi passiin tielle, jos onnistuisin saamaan hevosen toiselle kierrokselle mutkista. Hyvällä tuurilla ja kädet verillä pääsin sitten toisen kierroksen maaliin ja Reiska otti juosten vähän ennakkoa, hyppäsi hevosen kaulaan roikkumaan ja veti kielen ulos suusta.  Hevonen putosi vauhdissa polvilleen tielle ja Reiska piteli kieltä vielä muutaman minuutin kourassaan. “Tää on vanha hyvä konsti pillastuneille hevosille, vaikka ei tämä pillastunut olekaan. Se vaan tahtoo kotiinsa ja kärryillä oli liian pieni mies. Vanha ovela koni . Mutta älä enää päästä hevosta puremaan kuolaimia hampaisiinsa”, neuvoi Reiska hevosmies Heiskaa. En päästänyt, eikä ollut mitään ongelmiakaan, kun Reiska oli mukana kärryillä hevosta palauttaessamme. Ei tarvinnut myöskään ohjailla tai muutenkaan patistella, sillä hevonen meni kotitalliinsa kuin automaattiohjauksessa ja vielä reipasta ravia loppumatkan.

Kirjoitti, Heimo Kuukkanen

Takaisin