Maalaiselämää 2.
Voin heti tuoreeltaan täydentää Riitan tarinaa, sillä Valkoisen Ristin vastapäätä oli vaimoni Sirpan Eino-enon ja vaimonsa Saaran tila. Heillä oli 40- luvulta tuonne 90-luvun puoliväliin asti Helsingin kaupungilta vuokrattu viljely- ja kotieläintila. Vuokrasopimuksen mukaan hänellä oli elinaikainen oikeus tilan vuokraamiseen ja Eikka käytti sen viimeiseen päiväänsä eläen lähes 78-vuotiaaksi vuokratilalliseksi, … ihan kaupungin kiusaksi. 80-luvun alusta hänellä oli enää hevosia, mutta aikaisemmin sikoja, kanoja, lampaita, lehmiä ja hevosia. Eläimet laidunsivat hieman Porvoontien varresta piilossa, sinne Rekitien suuntaan, jossa oli myös viljelyalueet, joten ne harvoin osuivat ohikulkijan silmiin. Juurisen Eikka oli tuttu näky kylällä 40-70- luvulla, sillä hän kiersi Itäisen Helsingin ja oman kylän kaupat baarit ja ravintolat, keräten kärryynsä sianruuaksi kelpaavat jätteet. 60-luvun lopulla Jari poikamme oli muutaman kerran näillä kierroksilla apumiehenä, kun oli Eikalla ja Saaralla päivähoidossa. Eikkaa hevosineen ja kärryineen nähtiin mm. muutamassa Suomi- Filmissä ja joissakin mainoksissakin ja monenmoisilla jouluajeluilla. Joskus tilalla kävi myös ulkomaisia turisteja ihmettelemässä ja rekiretkillä reilut 10 km Helsingin keskustasta. Eikalla oli yleensä aina vähintäin yksi oma hevonen tallissaan. Aiemmin työhevonen ja myöhemmin ravuri. Muut tallin hevoset olivat joko ratsuja tai ravureita, hoidossa tai treenattavina. Viimeisinä vuosinaan Eikan pakettiautoineen tunnisti Puotinharjun parkkipaikalla, kun hän työnsi tikkaat alas ohjaamosta ulos tullessaan. Hänellä oli paha reuma ja liikkuminen hyvin tuskallista, mutta sisua ei puuttunut. Jaa, paitsi eläimien tappamisen suhteen. Sitä hän ei halunnut tehdä eikä nähdä silloinkaan, kun se oli välttämätöntä. Teurastaja autoineen hoiti pääasiassa nämä työt, mutta muutaman kerran Saara- rouva soitti minulle, että taas saisitte kanan, jos tulet lopettamaan sen. Minä menin ja katkaisin kaulan. Viimeisellä kerralla Saara sanoi, että ”oletko nähnyt koskaan päättömän kanan lentävän ?” No en ollut, vaikka olin sanonnan kuullutkin. Saara piti ikääntynyttä kanaa käsissään ja kun olin lyönyt kirveellä kaulan poikki, hän päästi kanan irti alamäkeen tallille päin ja päätön kana lensi yli kolmekymmentä metriä. Minä mittasin askelmitalla. Oli se hurjan näköistä.
Lämmöllä muistelemme Eikkaa ja Saaraa.
Heimo ja Sirpa
Jos jatkan vielä hieman, niin Vartiokylällä, täällä ”meidän kulmilla”, oli 50-60- luvuille monessakin talossa kotieläiminä sikoja ja kanoja. Mm. Soikan vanhemmilla Huntutiellä oli ainakin 50- luvun alkuun sikoja ja puoliväliin kanoja siinä takapihallaan. Ai, niin, meillä ja Tirkkosilla oli ainakin niitä kaneja ja muistelen, että hyvin monella muullakin, eivätkä ne kaikki jääneet lemmikeiksi, vaan päätyivät jossain vaiheessa omaan tai naapurin pöytään. Varsinaisia tilallisia olivat muistamani mukaan Riitan mainitsemien lisäksi myös Gustafsonit Soraharjuntien varresta (jutussani ”Laukkaharjoituksia”) ja Friströmit Rautjärventieltä (jutussani ”Lännenmies”). Linnanherrantien ja Riskutien välillä oli Ingreuksen pellot ja Uiskotien varressa Riipisen puutarhat (jutussani ”Kesätienestejä Kosan kanssa). Vartiokylä oli todellakin Helsingin Maalaiskuntaa 1. päivään 1946 asti, jolloin se ”suuressa alueliitoksessa” liitettiin Helsinkiin. Isä- Viljomme ostaessa rintamamiestontin vuonna -47 Käätypolku 8:sta se oli jo siis Helsinkiä.
Muisteli Heimo