(Julkaistu VMOKY:n Kotikylä-lehdessa 2/2012)
Pula-ajan tulosta Puotinkylään, nykyiseen Vartiokylään, sain ensituntuman syksyllä 1939, kun 7-vuotiaana kävelin veljeni ja äitini kansa Herttoniemeen ja takaisin. Kävimme noutamassa yleisostokortin nykyistä metroasemaa vastapäätä sijaitsevasta maalaistalosta Itäväylän varrelta. Ilman korttia ei kaupasta enää saanut kahvia eikä sokeria. Pula-aika oli alkanut. Varsin pian kortille menivät myös maito, leipä, liha, kengät, vaatteet. Ilman ostokortista leikattavaa numeroitua kuponkia ei säännösteltyä tavaraa voinut ostaa. Ja aina sitä ei saanut edes kortilla, kun kauppojen varastot tyhjenivät. Silloin tavaraa sai vain ”tiskin alta” tai trokareilta kiskurihinnalla. Huhu kauppaan saapuneista elintarvikkeista sai nopeasti siivet alleen ja pitkät jonot myymälään.
(kuva)
Kuvassa Elannon pula-ajan myymälärakennus; sen matalampi osa rakennettiin vasta sotavuosien jälkeen. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo.
Kauppa myi ei oota
Näen vieläkin silmissäni Karhulantien ja Itäväylän risteyksessä sijainneen Elannon myymälän tyhjät leipähyllyt ja lihakoukut. Muistan myös, kuinka myyjät pitkävartisilla desilitran tai puolen litran mittakipoilla nostivat kaupan peräseinillä olevista tonkista kullekin asiakkaalle hänelle sallitun maitomäärän suoraan hinkkiin. Lapsen päiväannos oli 5 dl; aikuisen puolet siitä. Nykyisten valintamyymälöiden tavararunsauteen ja valinnanvaraan tottuneen voi olla vaikea tätä uskoa, saati ymmärtää.
Säännöstelyn aikana elintarvikkeiden puute johti kylämme omakotialueilla nopeasti myös omavaraiseen talouteen. Kukkapenkkien paikoilla ryhdyttiin kasvattamaan vihanneksia. Nurmikot kuokittiin perunamaaksi. Omenapuita ja marjapensaita istutettiin yli oman tarpeen. Hankittiin kanoja ja kaneja, joita oli helppo pitää. Kesällä kasvatettiin porsasta tai lammasta. Ottipa joku myös lehmän maitopulaa helpottaakseen. Riesana kotieläimen pidosta oli se, että samalla perhe menetti liha- tai maitokorttinsa, ja että omasta tarpeesta yli jäävä elintarvike oli myytävä eteenpäin kansanhuoltoministeriön määräämällä tavalla.
Lihaa omasta porsaasta
Tästä huolimatta kotieläimiä hankkivat myös minun vanhempani. Useana kesänä meillä oli Maijaksi aina ristitty porsas. Se ostettiin aikaisin keväällä ja teurastettiin myöhään syksyllä. Muutaman vuoden äitini hoiti ja lypsi myös lehmää, joka tuotiin omakotitontillemme kuorma-auton lavalla Nummen maatalousoppilaitokselta. Lehmän nimeksi annettiin Herukka. Se oli nupopäistä LSK – rotua ja väriltään vaalean ruskea.
Lehmää varten isä rakensi saunarakennuksemme taakse viistokattoisen suojan, jonne sopi myös sika ja muutama kanakin. Lehmää pidettiin katoksessa vuoden ympäri. Pari kertaa olin mukana, kun se talutettiin Nymanin maatilalle Marjaniemeen astutettavaksi. Lehmän laidunmaana olivat ruohoa kasvavat maantien ojat ja kylän villinä rehottavat niityt. Niiltä korjattiin ja kuivattiin myös talven heinät, jotka säilöttiin eläinsuojan vintille.
Herukkaa paimentamassa
Kesäisin minun tehtäväni oli laiduntaa Herukkaa maantien ojissa. Tehtävää helpotti noin 10 metrin pituinen, toisesta päästä maahan kankeamani ketju, jolla saatoin rajata lehmän liikkumista ja estää karkaamisen. Työn yksitoikkoisuutta torjuin kirjaa lukemalla – lehmän syönti ja märehtiminen kun saattoivat kestää tuntikausia. Jos joskus vähäksikin aikaa poistuin vahtipaikaltani, Herukka lakkasi heti syömästä ja alkoi ammua. Se oli niin tottunut läsnäolooni. Paimenessa opin myös ymmärtämään lehmän syömistapahtumaa märehtimisineen, verkkomahoineen ja pätseineen. Ei tarvinnut koulussa enää opetella.
Yksi vakiopaikoistani lehmipaimenena oli Itäväylän varrella, nykyisen Plantagenin paikalla tuolloin sijainnut luonnonniitty. Sinne suuntasin Herukan kanssa myös keväällä 1945 heti kesäloman alettua, kun joukko opettajiani Kulosaaren yhteiskoulusta ajoi hevosen rattailla istuen ohitseni. Opettajat olivat matkalla perunanistutukseen heille Suonion kartanon pelloilta varatuille palstoille Ala-Melluun. Tervehdin tietysti kohteliaasti. Silloin joku opettajista kysyi: ”Reino, hoidatko sinä lomallasi nyt äitiä?”. Totuudenmukaisesti vastasin, että en kun lehmää.
En ymmärtänyt, mikä vastauksessani opettajia niin nauratti. Nauratti vielä syksylläkin koulun taas alettua.
Nyt alan jo ymmärtää.
Kirjoitteli: Reino I.V. Nieminen
