Puotinkylän nuorten lähin ja ehkä siksi myös suosituin oppikoulu sotavuosina oli Kulosaaren yhteiskoulu. Sinne ajettiin sulan maan aikana polkupyörällä kaveriporukassa. Talvella kuljettiin Liikenne Oy:n punaisella linja-autolla. Auton taakse oli kiinnitetty pari metriä korkea häkäpönttö ja katolle telineet puukaasun tuottamiseen tarvittavia pilkesäkkejä varten. Polkupyörällä tuo seitsemän kilometrin pituinen koulumatka taittui alle 40 minuutin, linja-autolla ehti tietysti hieman nopeammin.
Kulosaaren oman nuorison lisäksi koulu keräsi oppilaansa paitsi Puotinkylästä, myös muista Helsingin itäisistä lähiöistä.
Oppikouluun pyrittiin
Pyrkiminen tapahtui kansakoulun 4:nneltä luokalta. Pääsykokeet pidettiin äidinkielessä, laskennossa, uskonnossa ja maantieteessä, ainakin näissä. Saatu kokonaispistemäärä ratkaisi, kuka kouluun pääsi ja kuka ei. Moni toiveikas pyrkijä joutui pettymään, kun hänet hylättiin.
Kulosaaren huvilakaupungissa asui tuohon aikaan enimmäkseen koulutettua ja vaurasta väkeä: liike- ja virkamiehiä, poliitikkoja, taiteilijoita. Oli Herliiniä, Turjaa, Vihuria,Vilkunaa… Heidän jälkikasvunsa määrä ei kuitenkaan vielä riittänyt valtionavulla toimivan yksityisen oppikoulun luokan perustamiseen. Oppilaita tarvittiin lisää ja niitä saatiin Puotinkylän ohella mm. Mellunkylästä, Marjaniemestä, Herttoniemestä, Jollaksesta, Degerostä ja Santahaminasta. Vaikka oppilaiden sosiaalinen tausta oli kirjava, ei sitä koulun arjessa huomannut, eikä siitä ainakaan puhuttu. Sota-aika tasoitti sosiaalisia eroja: paikatuissa vaatteissa kulkivat monet, ja ruoasta oli pulaa kaikilla.
Domuksen kellarissa
Aloitin oppikouluni Kulosaaressa syksyllä 1943. Silloin oli jatkosota menossa, ja pommituksia juostiin vahan väliä pakoon koulunamme toimivan kerrostalo Domuksen kellariin. Välillä pitkäksikin aikaa. Niinpä kevätlukukauden 1944 alussa koulutyö katsottiin parhaaksi keskeyttää kokonaan. Oppilailla opiskelu silti jatkui, mutta eri tavalla. Onnekkaimmat pääsivat jatkamaan johonkin maaseudun oppikouluun. Toiset taas yrittivät lukea opettajien pitamän kirjekoulun läksykirjeitä. Heidän oppimistuloksensa mitattiin vasta keväällä pidetyissä kokeissa ehtosuoritusten tapaan. Itse pääsin Raumalla asuvan tätini luokse ja Rauman lyseoon. Keväällä pelkäsin kuitenkin kovasti, että joudun muiden tapaan vielä tenttimään koko 1. luokan oppimäärän, vaikka olin sen jo lyseossa kertaalleen suorittanut. Ei kuitenkaan tarvinnut.
Kulosaaren koulussa
Kulosaaressa rehtorinamme oli aluksi presidentti K.J.Stahlbergin tytär, maisteri Kyllikki Kovero, joka opetti kasvioppia ja maantietoa. Koulussa opettajat tietysti sinuttelivat meitä kaikkia, mutta oppilaille ei opettajien sinuttelu olisi tullut kuuloonkaan. Oppitunnit aloitettiin nousemalla ylös, kun opettaja astui luokkaan. Seisomaan noustiin myös vastattaessa. Välitunnilta ei rynnätty sisään, vaan ulko-ovella odotettiin valvovan opettajan lupaa luokittain muodostetuissa jonoissa. Suorimmat jonot pääsivät sisään ensin. Vieläkin muistan, miten ruotsin opettajamme välituntivalvojana ollessaan kehotti: ”Raka led och god hållning”.
Ennen kuin jonot olivat suorat ja ryhti hyvä, ei sisälle ollut menemistä. Näin koulu pyrki juurruttamaan kohteliaat käytöstavat jo pienestä pitäen. Lukioon tullessamme hämmästyksemme olikin suuri, kun opettajat alkoivat teititellä meitä. Sekin vaati tottumista.
Täpötäydet bussit
Puukaasulla ajavien linja-autojen vauhti ei pääta huimannut. Tärkeintä olikin mahtua täpötayden auton kyytiin. Muuten kouluun meno tai kotiin pääsy olisi viivästynyt pahasti. Seuraava vuoro kun saattoi tulla vasta tunnin kuluttua.
Varsinkin koulusta palattaessa kotimatkalle kyytiin pääseminen oli usein tiukalla. Tällaista tilannetta pojat tosin saattoivat joskus suorastaan odottaa. Antoihan auton täyttyminen mahdollisuuden kavuta sen katolle pilkesäkkien sekaan. Pitihän hauskaakin olla!
Joskus täpötäysi linja-automme ajoi pysähtymättä ohitse. Silloin hyvät neuvot olivat tarpeen. Marjaniemeen pääsi kaupungin sinisillä busseilla, ja niihin mahtui. Tämän keinon käyttäminen tiesi kuitenkin jokaiselle meistä vähintään kahden kilometrin patikkareissua Marjaniemen tienhaarasta Vartiokylään. Painava koulureppu selässä.
Pyöräillen kouluun
Pyörällä kuljettaessa ei näitä vaikeuksia ollut. Porukalla kokoonnuimme monena aamuna kouluun lähtöä varten Hallalehdon kioskille Itäväylän ja Vehkalahdentien risteykseen. Ryhmässä ajettiin myös paluumatkat, jotka yleensä menivät poikien väliseksi kilpailuksi. Minulla oli englantilainen Raleigh -merkkinen retkeilypyörä, punainen ja käyräsarvinen. Olin siitä tietysti ylpeä. Eräänä päivänä syyskuun alkupuolella 1944 Hallalehdon kioskin edusta oli koulusta tullessamme täynnä rintamalta palaavia saksalaissotilaita tauolla. Kioskista he olivat ostaneet ruotsinkielisen Hufvudstadsbladetin, josta yrittivät selvittää Suomen ja Neuvostoliiton solmiman aselevon ehtoja ja tulkita niiden vaikutusta sotimiseensa. Eivät he tekstistä paljon selvää saaneet; varmasti enemmän kuitenkin kuin suomenkielisistä lehdistä.
(Julkaistu VMOKY:n Kotikylä-lehdessä 4/2012) Kirjoitti: Reino I.V. Nieminen
