Kirjoitti, Reino I.V. Nieminen (Julkaistu VMOKY:n Kotikylä-lehdessä 2/2013)
Ilmeisesti aika harva vartiokyläläinen muistaa tai tietää, että Raitamäentien kalliolla oli 1930 -luvun lopulla tanssilava. Sieltä viikonloppuisin kantautuvaan tanssimusiikkiin heräsin pikkupoikana monena lauantai-iltana kesken makeimpien unieni, sillä puolivalmis kotitalomme sijaitsi vain kivenheiton päässä lavasta. Ja tanssilavan vieressä kasvavaan kuuseen korkealle viety kovaääninen takasi, että kuuluvuus oli taattu.
Nykyisin ympäristöstä nain piittaamattomaan rakentamiseen tuskin enää heltiäisi lupaa. Monet lavalla soitetun levyn sanat ja melodian muistan vieläkin. Niitä kun illan aikana toistettiin useampaan kertaan ja kovalla volyymillä. Eikä levyvalikoimakaan ollut kovin laaja, joten pakostihan ne oppi.
Mitään tanssiyhtyeitä en Raitamäentien lavalta muista. Valitettavasti en myöskään tiedä kuulemiemme laulujen sanoittajia tai säveltäjiä. Savikiekoilta soitettuja tanssikappaleita – valsseja, jenkkoja, foxtrotteja – sanottiin tuohon aikaan saksalaisperäisesti slaagereiksi. Iskelmiksi niitä alettiin kutsua vasta vuosia myöhemmin.
Tanssilavalle emme kaksoisveljeni kanssa saaneet tanssi-iltoina mennä. Meidän vuoromme tuli vasta seuraavana aamuna, kun kävimme katsomassa, löytyisikö lipunmyyntipöydän ympäriltä tanssiyleisöltä sinne pudonneita lantteja. Ja usein löytyikin. Tanssilava oli rakennettu kallion korkeimman kielekkeen kainaloon siellä nykyisin Raitamäentie 11:ssa sijaitsevan reunimmaisen rivitaloasunnon kohdalle. Vaikka eihän tuolloin mistään tiestä voinut puhua, pikemminkin polusta, jota pusikot ja vattupensaat reunustivat. Tanssilavan olivat ilmeisesti pystyttäneet aktiivisesti toimivan paikallisen VPK:n miehet yhdistyksensä toimintaa rahoittaakseen. Kai se jotenkin myös kannatti, koska oli käytössä aina talvisotaa edeltävän kesän loppuun asti. Sota-aikana yleiset tanssihuvit olivat kiellettyjä, ja silloin lava pääsi sään armoilla pahasti lahoamaan. Rauhan tultua se sitten pian purettiinkin.
(kuva)
Kuvassa näkyvän rivitalon päädyn paikalla Raitamäentie 11:ssä sijaitsi 1930-luvun lopulla tanssilava – keskellä kylää.
Tanssitilaisuuksia Puotinkylässä järjestettiin toki muitakin, ja jo ennen edellä kuvaamiani Raitamäen tapahtumia. Kotikylämme historiaa Toteutunut unelma -kirjassaan kuvannut Pertti Lampi kertoo, että jo 1920 -luvulla Puotilan kartanon pihapiirissä tanssittiin kesäisin – parhaimmillaan jopa kahdella lavalla. Seuraavalla vuosikymmenellä myös moni kylämme omakotirakentaja rentoutui kartanon puistolavalla tanssin merkeissä. Joukossa olivat toisinaan myös omat vanhempani jätettyään ensin veljeni ja minut sukulaistädin valvonnassa nukkumaan rakenteilla olevaan omakotitaloomme.
Sotavuosien mentyä tansseja alettiin järjestää Bygdehemmet’in seurantalolla Mellunkylässä – talvella iltamien merkeissä ja kesäisin tansseina seurantalon ulkolavalla. Toiminnasta vastasivat paikalliset urheiluseurat Friska Viljor ja Mellunkylän Kontio, kumpikin vuorollaan.
lltamien pitoon saattoi sisältyä myos kyläläisten suorittamaa ohjelmaa, jossa nuorisokin pääsi ilmaisemaan itseään laulaen, soittaen ja runoja lausuen. Jopa pieniä naytelmiä esitettiin, usein suutari Nestori Salorannan ohjaamana. Se oli siis myös tuon ajan nuorisokasvatusta. Vasta iltamaohjelman loputtua oli mahdollisuus tanssia 1% tuntia. Kontion järjestämissä iltamissa loppuillan tanssimusiikista huolehti yleensä vakiotrio. Trion nimen olen valitettavasti jo unohtanut.
Byggdehemet’in ulkolavalla pääsin itsekin ensi kertaa kokeilemaan tanssin ihanuutta. Oppikoulussahan ei vielä tuohon aikaan tanssia opetettu, ei ainakaan pojille. Joulu- ja luokkajuhlissakin piti tyytyä piirileikkeihin ja laulamaan ”Ei ole leskeä ollenkaan…”
Tanssi minua murrosikäisenä kuitenkin kiinnosti, vaikken askeleistakaan mitään tiennyt. Niinpä innostuin, kun minua vuoden vanhempi koulutoverini Nevan Antero alkoi seurantalon nurkan takana näyttää, miten jenkkaa mennään, vaikkei sitä kunnolla osannut itsekään. Hän lupasi kuitenkin tulla mukaan, jos uskallan jotakin tyttöä hakea.
Siinä kiireessä en tietenkään vielä mitään jenkkaa oppinut, mutta ei sitä osannut tyttökään, jota tanssiin hain. Toistemme varpailla vain hypimme ja taisimme kumpikin toivoa, että soitto jo loppuisi. Kun Anttikin vielä lipesi mukaan tulostaan, niin seuraavaan yrityskertaan minulta sitten menikin parisen vuotta.
Veljeni ja minun tanssi-intoa jarrutti hieman myös isä-Artturi, joka aina tuppautui mukaan sanoen lähtevänsä tuttuja tapaamaan ja nauttimaan kahvinkorvikkeen tai pilsnerin tanssisalin takaosan kahviossa. Tosiasiassa hän kuitenkin tuli vahtimaan poikiaan, miten heiltä tanssi sujuu. Heti musiikin alettua näimme, kun isä rupesi kahvilapöydässä kurottelemaan kaulaansa voidakseen paremmin seurata, keitä haimme ja miten. Kyllä meitä hävetti.
Yleisiä tansseja järjestettiin myös muualla Puotinkylässä. Neljäkymmentäluvun lopulla kylään valmistui työväentalo ja sen viereen tanssilava. Siellä voitiin kuulla myös tanssiyhtyeitä, eikä pelkästään levymusiikkia. Varsin usein työväentalon lavalla tanssittiin poliisien orkesterin tai puotinkyläläisen Aaro Söderbergin yhtyeen säestyksellä.
lltamien ja tanssien lisäksi Puotinkylän nuorison huvitilaisuuksia sotavuosien mentyä olivat myös elokuvaesitykset kylän uudessa Bio Iris -nimisessä elokuvateatterissa. Arkisin siellä saattoi olla esityksiä lähes joka ilta, viikonvaihteessa parikin kertaa päivässä. Kotimaisten filmien lisäksi nähtiin myös monia ulkomaisia elokuvia, tunnettujakin. Nyt jo purettu Bio Iris sijaitsi Sippolankujan varrella nykyisen Itäväylän tuntumassa.
Puotinkylän varttuneen väen huvi- ja rentoutumispaikkana sotien jälkeen voidaan pitää Ravintola Kuistia, jolla taisi olla myös anniskeluoikeudet. Tämä ravintola, joka sittemmin on jo purettu, sijaitsi niin ikään Itäväylän varrella nykyisen Vihannestalon viereisellä tontilla.
Aloitin nämä Puotinkylän asukkaiden vanhat huvielämän muistelut Raitamäentien tanssilavasta. Sinne on tarinani hyvä myös päättää. Lapsuusvuosina nukahdimme veljeni kanssa monena iltana uudelleen, joskus mm. näihin lavalta kantautuvan jenkan sanoihin, jotka silloin – ja miksei vieläkin – sopivat rohkaisuksi myös kylän omakotirakentajille:
”Kyllä minä maksan sen nikkelimarkan,
jonka olen sinulta lainannut.
Ainahan on maksettava, eikös juu,
mitä tässä maailmassa velkaantuu…”
