Ruosteiset rautanaulat
Hannu-veljeni lupaili joskus, aikapäiviä sitten, kertoa tarinan isäukkomme säästäväisyydestä vaiko jo aivan saituudesta. Ei ole näkynyt, mutta säästäväisyys oli siihen aikaan eli 50-luvulla joskus ihan elinehto. Ei siitä ehkä tänäkään päivänä haittaa olisi.
Oli miten oli, niin meillä kuitenkin omakotitalon työmaalle ostettiin sekä saatavuus että säästösyistä käytettyjä lautoja rakennustyömailta. Pääasiassa ne olivat betonivaluissa käytettyjä ja ehkä jo pariinkin kertaan, mutta sen ajan laudat olivatkin lujaa tekoa nykyisiin verraten. Betonin lisäksi laudoissa oli lukuisa määrä nauloja, joita isäni kanssa kiskoimme irti hampaat irvessä. Ainakin minun, 11- 13- vuotiaan, irveeni johtui voimanponnistuksen lisäksi halusta päästä muiden lasten kanssa mukavampiin rientoihin.
Laudan pintaa myöten vääntyneet naulat piti ensin lyödä suoriksi, että ne saattoi naputella läpi laudan vasaran sorkkapäällä ulos vedettäviksi. Siinäkin oli monta temppua opittava ennenkuin ruosteisen naulan sai ”houkuteltua” laudasta irti. Seuraava työvaihe oli oikoa naula pölkyn tai lekan päällä aivan suoraksi, sillä valmiiksi vääntynyt naula ei yleensä uponnut uudelleen puuhun kuin korkeintaan kaksinkerroin pintaa pitkin. Urakkapalkalla työtä tekevät kirvesmiehet eivät niitä suostuneet käyttämään työtään hidastamassa. Isäukon lisäksi talkooporukka niitä sitten kiroili ja naulaili, mutta ymmärsivät asian, kun kaikesta rakennusalan tavarasta oli silloin kova pula ja hinnatkin sen mukaiset. Muuhun kuin betonilaudoituksiin käytettävät laudat piti myös puhdistaa betonista. Oman talon betonilaudoituksestakin puretut laudat käytettiin toiseen tai kolmanteen kertaan talon vesikaton ja ulkoseinien laudoittamiseen.
Tarina jatkuu 60-luvun alussa, kun Sirpa-vaimoni kanssa saimme ostettua Käätypolku 11:sta pienen omakotimökin, sen Ilvosen vanhan pariskunnan entisen. Isäukko löysi kellarin vai saunanko varaston periltä pari laatikollista hyvin säilyneitä, mutta vääntyneitä ja hieman ruosteisiakin rautanauloja. Niitä oli neljätuumaisista kuusituumaisiin ja lähes kymmenen kiloa kummassakin laatikossa. Hän toimitti naulat minulle käytettäväksi tuon juuri ostetun mökin kunnostuksessa. No, ajat olivat nyt jo merkittävästi paremmat naulojen saatavuuden suhteen, joten hautasin naulat liiterin nurkkaan. Muuttaessamme sitten vuonna 1969 Huhtasuontielle, sinne puolen kilometrin päähän, joutuivat naulat jossain välissä muuttokuormaan. Vahingossako vain vai pistikö joku ne kurillaan mukaan, mutta siellä ne olivat, kun tavaroita kuormista purettiin. Tähän taloon jouduimmekin tekemään jo runsaastikin remonttia, mutta ei tullut kiireissä käytettyä noita ennakkoperintönä saatuja nauloja.
Meni taas kymmenen vuotta ja isäukko osti Sipoosta kesämökkitontin. Eräässä keväisessä viikonvaihteessa hän kyseli meitä veljeksiä talkoisiin mökkiä pystyttämään ja pyysi minua tuomaan nauloja tullessani. Toinhan minä. Nostin työkalujen lisäksi autosta nuo kaksi laatikollista vääntyneitä, mutta hyvin säilyneitä ja ehkä hieman entistä ruosteisimpia rautanauloja. Isäukko katseli laatikoita hetken hiljaa ja kyseli sitten epäuskoinen virne kasvoillaan, että ” onko nuo ne samat naulat jotka annoin sinulle siellä Käätypolun mökillä?” Olivathan ne. Oli minulla mukanani ihan uusiakin nauloja pari laatikollista, joten hommiin päästiin ja isäukkokin huokaisi helpotuksesta. Mutta säästäväinen olin tietysti minäkin. Ei sitä isän perintöä noin vain raskinut pois heittää. Tuuppasimme mökin valmistuttua naulat sen alle ”vastaisuuden varalle ja jos vaikka pannaan isomman mökin betonivalun täytteeksi, niin saavat säällisen hautauksen”. Ei se niin mennyt. Kun taas kymmenen vuotta ehti kulua ja mökki isompansakin kanssa oli siirtynyt omistukseeni ja tuli tarve myydä se, niin mitäpä luulette löytyneen pikkumökin alta romuja tyhjennettäessä uuden omistajan jaloista. No tietenkin ne ruosteiset rautanaulat ! Nyt ne vihdoin pääsivät suorinta tietä romukauppiaan haltuun ja säälliseen kierrätykseen 40 vuoden varastoinnin jälkeen.
Kirjoitti, Heimo Kuukkanen