Sepon perintö
Sepon ja Reiman hukuttua, aiemmin kirjoittamassani “Heiskan kanootti”- kertomuksessa, meni vuosia etteivät Reiman vanhemmat voineet tavata minua tai edes tervehtiä. Heille jäi painostavaksi ajatukseksi mieliinsä, että olin jollain lailla osasyyllinen poikien hukkumiseen. Olinhan kanootin omistaja ja antanut Sepolle luvan sen käyttöön vaikka lupa olikin sovittu vain Vartiokylän lahdelle ja rantavesiin, juuri poikien huonon uimataidon ja kylmien vesien vuoksi. “Miksi annoit luvan?”, oli sen traagisen päivän viimeisiä sanoja, jotka heiltä enää koskaan kuulin. Vaikka selitin Sepon kunnostaneen kanssani kanootin ja hänellä olleen mielestäni oikeuden sen käyttöön ystävänsä kanssa, ei se heitä vakuuttanut; “Miksi annoit luvan?”. Ymmärsin heidän tunteensa, vaikka koinkin ne vääriksi itseäni kohtaan.
Saima Häkkisen kanssa olimme sensijaan alkuaikoina tiheäänkin kanssakäymisissä ja loppuvuosinakin kävin yksin tai perheeni kanssa hänen luonaan ainakin joulun aikaan.
Saiman työnantaja, Ilotulitus Oy , lopetti tuotannon Vartiokylässä v.-62 ja siirtyi Tuusulaan. Saima vaihtoi toiseen kemian alan työpaikkaan Kirjatyötekijänkadulle. Tämä firma lopetti sitten toimintansa n. V.-75 kieppeillä ja Saima soitti minulle, olisinko kiinnostunut ostamaan tämä lopetettavan firman hänen kanssaan. Olin minä, kiinnostuneena kemian teollisuudesta ja mahdollisuudesta auttaa Saimaa työpaikan säilyttämiseksi. Firman entiset omistajat ilmoittivat ensin hinnan, jolla möisivät yrityksen ja sitten suostuttuamme, veivät sieltä kaiken arvokkaan omaisuuden pois. Emme päässet heidän kanssaan sovintoon asiasta, vaan he toimittivat lopunkin varaston kaatopaikalle, kun “ostajaa ei sitten löytynytkään”. Saima jäi eläkkeelle.
Muutamana jouluna Saiman luona käydessäni hän sitten tarjosi minulle Sepon koulussa tekemiä harjoitustöitä. Kysyin ne saatuani, että onko sitä muistorikasta induktoria vielä jäljellä, mutta hän sanoi jonkun tuttavan pojan olleen siitä kovin kiinnostunut ja saaneen sen. Lopuksi hän antoi vielä Sepon perhoskokoelmasta ne perhoset, jotka ovat noissa “Sepon albumista”- kuvissa olevissa Fazerin makeisten vanerilaatikoissa. Kostille niitä ei kertomansa mukaan voinut antaa, koska niistä oli ollut jotain riitaa Sepon ja Kostin välillä.
Sitten tuli aika Saiman lähteä Aarne ja Sepon luo. Kuulin hänen sairastelustaan ja viimeisistä päivistään, useita viikkoja myöhemmin, vasta hautajaisissa. Siellä minuun otti yhteyttä minulle täysin tuntematon mies ja pyysi poikkeamaan kotonaan, sitten kun minulle sopisi. Sovimme ajasta ja kävin hänen luonaan. Hän oli lapsena asunut vanhempineen Häkkisten yläkerrassa vuokralla jonkin aikaa Sepon kuoleman jälkeen ja Saima oli määrännyt hänet irtaimistonsa perijäksi. Tämä silloinen poikanen, oli saatuaan tietää testamentista, joutunut siitä niin hämilleen, ettei käynyt enää koskaan Häkkisillä. Hän luuli myös, että Saima olisi aikapäiviä sitten muuttanut testamenttia jonkun muun hyväksi. No, minua koskevana asiana hän piti sitä osaa perinnöstään, jolla hän ei nähnyt itselleen tunnearvoa eli jäljellä vielä olleet Sepon tavarat, kuten valokuva-albumi, vihkoset ja keräilykansiot. Myös Sepon äidilleen lahjoittama perhostaulu (josta myös on kuva “Sepon albumista”- kuvissa) , kuului tähän saamaani “perintöön”. Tämä kokoelma osuu silmiini melko usein ja aina silloin muistan yhden parhaista kavereistani, iloisen ja hymyilevän Sepon, joka oli taitava käsistään ja jolla oli palava halu oppia kaikki kaikesta kiinnostavasta. Tyttärenpoikani Roope muistaa lähes joka kerta nämä esineet nähdessään kysellä Seposta ja siitä onnettomuudesta. Hän on myös Sepon tavoin kiinnostunut kaikesta mahdollisesta ja muistaa lapsen uskomattomalla muistillaan monet kertomani asiat lähes sanasta sanaan ja vielä tuntuu ymmärtävänkin ne.
Koitan siirtää hänelle Sepon perintöä.
Kirjoitti, Heimo