Heiskan autot
Ensimmäinen autoni oli v.-60 Karin Soikan vanhemmilta ostettu Standard Vanguard farmari vuosimallia joku -45. Se oli ekoauto vain siltä osin, että sen moottoritilassa pesi västäräkki ja peräkontissa hiiriperhe. Vankku olisi kuluttanut nuoren miehen kuukauden tilin parissa viikossa bensaan, mutta onneksi se ei käynnistynyt läheskään joka päivä jolloin myös rassaamista riitti iltapuhteiksi.
Tuli sitten talvi ja piti päästä urheiluseuramme Kontion majalle suunnittelemaan joulujuhlaa, mutta sattui paha keli peilisileille ja nastattomille renkaille. Vesiliukas jää oli kuperaksi muotoutuneena paikallisen Helytien päällä ja siinä Huntutien risteyksessä sitten Vankku valui sivuttain ojaan. Kiire kun oli, jätin Vankun ojaan ja lähdin juosten Kontion Majalle. Paikalla olleille pojille hihkaisin, että jos Vankku on illalla tiellä, niin tarjoan kokikset Sibakoffin baarissa. Palatessani Vankku oli tiellä ja koko talkooporukka odotti kieli pitkällä kokiksia. Ei siinä mikään auttanut, luvattu mikä luvattu ja niin Vankkuun pakkautui sen ja oman historiani suurin porukka eli kolmetoista henkeä. Oli hyvä ettei poliisi Mattila nähnyt. Arvaatteko olimmeko kuulleetkaan turvavöistä ? Kysymys: miten Vankkuun mahtui 13 hlöä + kuski ? Vastaus: Päällekkäin, limittäin ja lomittain Juuri ennen armeijaan menoa sain sen myytyä jollekin tarvitsevalle. En maininnut eko-ominaisuuksista ja västäräkkikin oli jo etelän lämmössä.
Armeijan jälkeen v.-62 menin Helkaman TV-huoltoon töihin ja sain alleni Goggomobil Isar 700- pakun. Se oli Vankkuun verrattuna mahtava peli kaikin puolin paitsi talvirenkaat, jotka olivat lähes yhtä onnettomat. Helkamat tosin omistivat myös Konelan eli mm. rengasfirman, mutta eihän suutarin lapsilla jne. Helytien alussa, siinä heti Kiviportintien kohdalta tiukasti käännyttäessä, oli jyrkkä mäki herrasväki Louhiston kohdalla ja siitä ei sitten liukkailla keleillä Goggo meinannut millään päästä ylös, mutta sitten keksin keinon. Otin vauhtia Kiviportintieltä ja ajoin perä edellä ylös näitä nykyisiä etuvetoisia matkien ja niin se sitten onnistui.
Goggolla tehtiin myös eräs tempaus Hannu-veljeni ja naapurinlikka Soikan kanssa ja siitä on oma tarinansa nimellä: ”lumihiihtoa 1963”
Vuonna.-63 ostimme ekan oman auton. Se oli NSU Prinz 600 eli moottori 600cm3 ja saman verran painoa eli noin 600 kg. Hieno, tuliterä saippualaatikko ja pakko oli ostaa, kun olin perustanut oman TV- ja radiohuoltofirman. Ajelin sillä huoltoajoja Helsingin ympäristössä Kirkkonummea myöten ja juuri siellä Kirkkonummen reissulla -64 marraskuussa tuli paha kämmi. Asiakkaalle oli juuri TV-antennit asennettu ja pari miestä piti sitten illan hämärtyessä paluumatkalla heittää kylille. Tiet olivat aivan lumettomat ja kuivat, mutta pakkasta oli kymmenkunta astetta. Tulin sellaista reilua kuuttakymppiä mutkaan, jossa kalliolta oli valunut laaja jääpeite tielle ja ehdin vain hihkaista miehille, että ”pitäkää kiinni (silloin ei ollut turvavöitä), nyt mennään”. Ja niin mentiin. Ensin puoli vaakakierrettä pyörillä, sitten takapyörän pudottua tieltä ojaan täyskierre katon kautta pituusakselin ympäri ja pyörilleen metsään noin kymmenen metriä tiestä. Kun rytinä oli vaimennut, kyselin vaivihkaa, että kuinka oli kunkin käynyt. Ei mitään kummallekaan sanoivat. Myöhemmin selvisi, että toiselta oli murtunut pari kylkiluuta. Ihmeteltiin siinä aikamme ja arvioitiin vaurioita: Etu- ja takaikkunat olivat kadonneet, oikea etupyörä oli aivan kaksinkerroin auton alla, katto ja etukulma pahasti lytyssä. Lähempi tarkastelu fikkarin valossa paljasti vanteen vääntyneen niin ettei etupyörä päässyt edes pyörimään. Sain vaihdettua vararenkaan alle ja silloin selvisi, että pyörä pyörii ja ohjaus on kohdallaan, mutta pyörä on silti kallellaan lähes 45 astetta. No, auto työnnettiin miehissä metsästä tielle (se painoi vain 600 kiloa) ja jätin kaverukset kylällä matkasta. Kymmenen asteen pakkasessa, kun ajaa ilman tuulilasia ja takalasia, tietää mitä kylmä on. Nostin nahkatakin kaulukset pään päälle ja vain silmät ja nenä ulkona vetoketjun aukosta ajelin kohti Helsinkiä ja sen Vartiokylää. Vääntynyt rengas ei aiheuttanut mitään vääntöä ohjaukseen, joten vauhti nousi ilman ikkunoita NSU:n huippusuoritukseen, 130 km tunnissa. Ikkunoiden kanssa ei saanut 110:tä rikki. Käätypolku 8:n pihaan päästyäni kotiväki ikkunassa ja Hannu-veli etunenässä ihmettelemässä murjoutunutta Prinssiä ja sitä, miksen tule sisään. En meinannut saada sormiani irti ratista, kun ne olivat ihan jäässä.
Sitten alkoi korjaustyöt ja niissä Hannu oli avainosassa, koska Michelssonin Taunolla, jolla oli moottoripyöräkorjaamo Kiviportintiellä ja joka lupautui korjaamaan vääntyneen tukivarren, ei ollut konsteja oikoa autojen runkoja. Eteenpäin lysähtänyt tuulilasin palkki piti jotenkin saada taaksepäin ja sitä varten käärimme kolmimetrisen lankun pään paksulti kankaalla. Hannu asettui tämä ”ritarin peitsi” tanassa sitten kellarin betoniseinää vasten. Kohdistimme lankun oikeaan osumakohtaan ja Hannun tehtävä oli pitää se asento ja minun piti ottaa vauhtia sekä ajaa päin. Hannu tivasi useamman kerran ennakkoon, että ehdinkö varmasti pysäyttää, jos koolinki osuukin ohi. Minä vakuutin ehtiväni, mutta totean tässä vain, että velipoika Hannulla oli joko lehmän tai sitten matadorin hermot. Valitkoon itse mieleisensä, sillä kyllä hän tähän kumminkin jotain taas kommentoi.
Noin viidennellä törmäyksellä palkki oli oiennut riittävästi.
Pari vuotta myöhemmin korjailimme Hanskinkin kanssa Folkkareita siellä isäukon kellarissa. Kun Folkkarin mittariin tuli satatuhatta, niin se oli moottoriremontti joko ennakoituna viikkoa ennen tahi sitten tavallisemmin jälkeen, kun se leikkasi kiinni tai alkoi kolista niin, että asiakkaat ja naapurit valittivat. Moottorin irrotus ja kiinnitys tapahtui niin, että Hanski pantiin auton alle selälleen tunkiksi ja minä päästin viimeiset pultit irti. Auto tuupattiin pois ja vajaat satakiloinen moottori sitten vaan kikkailtiin Hannun vatsalta lattialle, avattiin kone ja purettiin kaikki killuttimet sanomalehtien päälle seinänvierustoille tiukkaan järjestykseen. Sitten onneton 25 heppainen varamoottori väsähtäneen tilalle ja aamulla oli huoltoauto taas tien päällä.
Yksi kokonaisen päivän kestänyt, Folkkarin vaihdelaatikon vaihtoremontti, tehtiin Hanskin kanssa Hyvinkäällä kylmässä traktorivajassa yli kymmenen asteen pakkasessa. Ystävällinen, vajaa lainannut isäntä, kävi pari kertaa ihmettelemässä, että olette te aika sissejä, jos tuo onnistuu. Ja miksei olisi onnistunut, ammattimiehiä. Siinähän tuo meni kun telkkarin, automaattipesukoneen ja joulukuusen kynttilöittenkin korjaukset. Tosin niiden kanssa puuhatessa emme olleet niin kovasti Smurffien värisiä.
Mäkisen Pasi muisti yhden tapauksen, jossa osoitin olevani pihi mies heti isäni jälkeen. Pakettifolkkari ANA-37 piti viedä Munkkisaareen taas kerran katsastukseen ja tietysti sinä vihoviimeisenä mahdollisena päivänä. Pasi otti homman hoitaakseen. Ei läpi, sillä valoissa ainakin oli jotain vikaa. Pasi vei auton lähimpään huoltoon minulta kysymättä ja korjautti omista rahoistaan viat. Hän palasi sitten tyytyväisyyttä hyristen liikkeeseen, jossa laskun näytettyään sai minulta vihaiset murinat moisesta tuhlailusta. Olihan meillä oma huolto ja oli sillä ajettu ennenkin katsastamattomana. Maksoin kumminkin Pasille omansa pois ja asiat sovittiin.
Kirjoitteli, Heimo Kuukkanen
Tässä uskollinen ANA saa alustahuoltoa Käätypolku 8:n pihalla. ANA on hieman onnettoman näköinen kun helmojen alle kurkitaan tuolla tavoin häpeilemättä. Huomaa työturvallisuuden vaatima puinen sahapukki. Vastassa on lumikinos. Onneksi kevät ei ehtinyt sulattamaan kinosta, kun ANAa tarvittiin hetikohta taas tien päälle. Muisteli Hannu Kuukkanen. Takana häämöttää Vakkaloitten kupla-Folkkari. Kosa oli apuna, kun kampesimme ANA:n kyljelleen hankeen alustan hitsausta varten eli raakaa voimaa ja lankun pätkiä (Heimo)