Pakkohan Vartsika-sivuilla on käsitellä tätäkin asiaa , jos ei muuta niin Käätypolun lenkin kohdilta. Edustakoon sitten vaikka koko Vartiokylää minun puolestani.
Ennen sotia, 20-40-luvulla, Vartiokylä oli pääasiassa maaseutua Helsingin kupeessa ja väestö muodostui pääasiassa maanviljelijöistä. Sotien ja varsinkin Helsinkiin liittämisen jälkeen tilanne muuttui nopeasti. Myytiin sodasta palaaville edullisia rintamamiestontteja ja moni entinen kesämökki ”maaseudun rauhassa” muutettiin tai myytiin talviasuttavaksi omakotitaloksi. Väestörakenne muuttui muutamassa vuodessa keskustalaisesta (maalaisliittolaisesta) vahvasti vasemmistolaiseksi.
Käätypolun lenkki oli vahvasti kallellaan vasemmalle, mutta noihin aikoihin oli vakavaa hajaannusta vasemmiston keskuudessa, jossa demarit ja kommarit, jos kutsumanimet suvaitaan, olivat pahasti tukkanuottasilla. Pahin tilanne oli -46 -47, jolloin demarit käynnistivät laajan ”Jo riittää”- kampanjan kommunisteja vastaan. Olin itse siinä aivan innoissani mukana. Sainhan kuusivuotiaan kaikella tarmolla ja isän luvan kanssa liimata noita mainoslappusia Brahenkadulla lähes kaikkiin kuviteltavissa oleviin paikkoihin. Ensimmäisen sadan lapun jälkeen tuli uudet ohjeet eikä lappuja enää saanut liimata ihmisten oviin ja omaisuuteen. Liimasin siis kulmakunnan kerrostalojen seiniin, tolppiin ja halkopinoihin, joita oli pihojen täydeltä, kun kivitalotkin lämpesivät koivuhaloilla kivihiilen puutteessa. Isännöitsijämme sattui olemaan nk. tulipalokommunisti ja meille sukeutui kilpajuoksu pinojen ympäri hänen repiessä lappusia joita minä edeltä liimasin. Laput loppuivat jossain välissä, mutta hihkaisin tälle nyt jo kasvoiltaankin punoittavalle kisakaverilleni voitonriemuisena, että isä tuo huomenna monta sataa lisää. No ei tuonut. Oli taas tullut uudet ohjeet puoluetoimistosta, joiden mukaan tällainen ”sotkeminen” piti lopettaa. Harmi, se oli kivaa.
Tuossa vaiheessa isäukko oli vielä demarien nuorisoliiton hommissa, mutta Vartiokylään muuttaessamme hän oli Metallityöväen liiton sihteerinä vuodet 1951–1955 ja toisena puheenjohtajana 1955–1961, sekä SAK:n toisena puheenjohtajana 1961–1966.
Käätypolun lenkillä oli siis myös sekä demareita että kommareita, ehkä joku kokoomuslainenkin, mutta se ei helposti päälle päin näkynyt eikä naapurussuhteita häirinnyt. Joissain alkoholitarjoiluin palkituissa talkoissa saattoi muutama herja lentää, mutta sitä pahoiteltiin viimeistään huomenissa. Edelläkerrotusta varmaan arvasikin, että Viljo-isämme oli demari ja se aiheutti muutaman kerran sanomisia myös minua kohtaan. Kutsuivat ”perkeleen noskepennuksi”, mutta ei se haitannut, kun en ymmärtänyt koko sanaa. Kun yksi tutumpi nimittelijä parempana päivänään pyyteli kohteliaasti anteeksi puheitaan oli minun pakko jo kysyä isältä, että mistä tässä puhuttiin. Hän selvitti asian parilla lauseella kyseessä olevan kommarien demareista käyttämä haukkumanimi jostain historian hämärästä eikä pitänyt asiaa minään, joten en sitten minäkään. Toinen kontakti saman asian kohdilta sattui vuosia myöhemmin, jolloin olin erään komean tiilitalon rakentajan telkkaria korjaamassa. Isäntä oli vähän maistissaan ja maksua kaivellessaan vinoili, että ”miten sinäkin noskenpoika olet ruvennut porvariksi, kun pidät liikettä ja työntekijöitä”. Minä sitten puolestani kyselin, että ”miten sinä mukamas kommari ja rakentelet tällaisia tiililinnoja?” ”Jaa. Mul’ on pakko olla jäsenkirja taskussa, jos meinaan pysyä alallani. On niin tiukat vahdit niskassa… Hä, hä, häää”
Vartiokylän nuorison sieluista kävi kauppaa kaksi paikallista urheiluseuraa, joista Valtti (Puotinkylän Valtti Ry vm.-46) oli vahvasti vasemmalla ja Kontio (Mellunkylän Kontio Ry vm.-34) selvästi oikeammalla, jos hallituksen kokouksiin pääsi kurkkaamaan, mutta muuten sitä ei juuri huomannut. Valtin riennoissa oli selvemmät merkit suuntauksesta ja Vartiokylän työväentalon tanssiaisissa ei ollut hyväksi esitellä kovin kuuluvasti oikeistolaisia mielipiteitään ilman seurauksia. Moinen häirikkö saatettiin poistaa pikavauhtia pihalle. Kontio oli taustastaan huolimatta aika monelle demariperheenkin nuorelle miellyttävämpi urheilun- ja muun vapaa-ajanvieton seura ilman poliittista painostusta. Molemmissa seuroissa tehtiin silti yhtälailla arvokasta työtä myös urheilun eteen leveällä rintamalla ja ilman valtion tai kuntien avustuksia. Ainakin alkuvuosina, jolloin lähes kaikki rakentaminen ja muu toiminta pyöri talkoovoimin ja yksityisten ja yritysten avustuksin molemmissa seuroissa. Silloiset maalaisliittolaiset jakaantuivat melko tasaisesti molempiin seuroihin ja monille ei ollut mitään väliä urheiluseuransa poliittisesta suuntauksesta, kunhan oli mukavia ja tuttuja kavereita ympärillä.
Vartiokylässä oli myös useita poliittisten puolueitten paikallisyhdistyksiä, mutta niiden toiminta oli melko näkymätöntä ja keskittyi ensisijaisesti valtiollisten ja kunnallisten vaalien masinointiin.
Vähemmistö- tai rotupolitiikkaa käytännön tasolla käytiin muutamia kertoja niin Työväentalon kuin Kontionkin majoilla silloisten mustalaisten ja nykyisten romaanien pyrkiessä tansseihin isommalla porukalla ja uho päällä. Joskus tarvittiin poliisia, mutta useimmiten selvittiin puhumalla. Vartiokylän ”kultakurkku” Allan Isberg eli Markus Allan aloitteli uraansa tangolaulajana juuri Kontion ja Työväentalon tansseissa. Työväentalon tansseissa enimmäkseen, sillä siellä oli enemmän yleisöä. Olimme Järvisen Piven kanssa juuri edellislauantaina keränneet puukot pois tummemman kansanosan edustajilta ja tehneet sopimuksen heikäläisten ”ryhmänjohtajan” kanssa, että ”kerran vielä ja sitten tulee lopullinen porttikielto”. Seuraavalla kerralla tämä samainen kaveri sitten esitteli yhden varsin hintelän Isbergin pojan ja pyysi tälle lupaa esiintymiseen. Annettiin sovinnon merkiksi ja hetkessä olivat ainakin tytöt salissa myytyinä ja hieno ääni hänellä oli kieltämättä jo silloinkin vaikka vielä nuorena lauloikin korkealta ja kovaa. Silloinen onneton ripakinttu on sittemmin kasvanut sekä mainetta että massaa. Ilmeisesti myös kunniaa ja mammonaa. Ihailijoista ei ole vieläkään pulaa.
Terveisiä Markus Allanille, jos näitä juttuja luet joskus.
Kirjoitteli, Heimo Kuukkanen
Paikallispolitiikasta tuli mieleen tapahtuma Kontionmajalla.
Se oli tietääkseni paikallisen Sos.Dem. järjestön kokous. Isä oli sielä puhumassa ja tilaisuutta vetämässä toimenkuvansa mukaan.
Viljo isä oli hyvä karikatyyripiirtäjä ja hyödynsi taitojaan siten, että yleisön joukosta sai tulla kuka tahansa piirtämään jonkun viivan tai kuvion fläppitaululle ja hän jatkoi siitä aina ihmisen.
Jossain vaiheessa hän totesi, että kun tietää poikansa Hannun olevan hyvä piirtäjä, niin hänkin voisi yrittää piirtää sellaisen kuvion, josta hän ei saisi aikaan ihmistä sitten millään. No niinhän sitten yritin muutaman kerran. Kun kuvittelin vihdoin onnistuneeni, sotkemalla paperille varsinaisen harakanpesän, isä piirsi sen tukaksi hahmolleen ja yleisöllä oli hauskaa.
Tuosta keikasta jäi mieleen kaksi muutakin seikkaa. Ensimmäinen oli gramafooni. Näin sellaisen ihka elävänä ekaa kertaa ja lumouduin tuohon ihmeeseen joka neulalla kaivoi levyn pinnasta äänen.
Toinen merkittävä seikka oli tilaisuudessa esiintynyt kitaristi joka säesti laulettuja lauluja. Seurasin hänen sormityöskentelyään ja päätin, että tuon minäkin haluan oppia. Se oli lienee se ensimmäinen kipinä musiikkiharrastukseni uralla.
Muisteli, Hannu Kuukkanen
