Pia-koira Juhapojan pelastajana
Tämä tapaus sattui vuoden 1960 talvella jolloin olin jostain syystä jäänyt parivuotiaan Juha-veljeni vahdiksi kotipihaan Käätypolulla.
Pia-koiramme oli myös pihalla irrallaan ja touhusimme kukin omiamme; Juha taputteli lunta tai lapioi sitä ja Pia haisteli hiirien ja kissojen jälkiä pitkin pihaa. Minä arvelin olevan sopiva hetki poiketa kellariin tekemään jotain keskeneräisiä askareitani muutamaksi hetkeksi.
Pihalle palattuani se oli typötyhjä; ei Juhaa, eikä Piaa missään. Huutelin vuoron perään molempia ja juoksin talon ympäri tarkistuskierroksen. Nyt aloin huolestua jo hivenen. Tarkistin naapurien pihat Karien, Kinnarien ja Ahlroosien puolella ei näkynyt kumpaakaan eikä jälkiä lumessa myöskään. Nyt päätin verestää inkkarileikken jäljitystaitojani ja aloin etsiä lumiselta pihalta poistumisjälkiä. Pian niitä löytyikin Käätypolun toiselta puolelta Vilhusten pihalta, jonka lävitse oli tapanamme ja luvan kanssa kulkea Kontulan bussille, nykyiselle Humikkalantielle. Samalla myös hermostumiseni kasvoi, sillä siellähän kulkivat autot kovaa vauhtia ja tuollaisen kaksivuotiaan näkyminen lumivalleja vasten saattoi olla vaikeaa. Pikkupojan ja koiran jäljet jatkuivat nyt selvinä, kun muita kulkijoita ei ollut liikkunut lumisateen jälkeen polulla.
Juoksin “Muuntajanmäkeä” henki kurkussa huutaen samalla molempia kadonneita. Ei vastausta, ei liikettä missään päin. Lähestyin jo varsin hermostuneena Humikkalantien korkeita lumivalleja ja nousin niiden päälle nähdäkseni paremmin molempiin suuntiin. Huutelin ja tähyilin, sitten silmäni osui alas lumipenkan ja tien reunaan. Siinä istui Juha-veljeni penkan reunassa ja Pia-koira makaamassa hänen jalkojensa päällä. Pelastajakoira oli mitä ilmeisimmin tulkinnut vaaran paikan ja pysäyttänyt Juhan juuri siihen. Vasta otettuani Juhaa kädestä ja käskiessäni Piaa, se suostui nousemaan ylös ja päästämään Juhan. Hiljaksiin palasimme kotipihaan ja minun piti matkalla kovasti miettiä hyvää selitystä tapahtumalle. Tiukkasin myös tietysti kaksivuotiaan motiiveja ja olihan niitä: “auto, auto, auto ja iso auto, brrr” Olin ollut poissa vartiotehtävästäni ilmeisesti liian kauan ja ehtiväinen Juhapoika oli päättänyt lähteä autoja katsomaan ja seikkailemaan. Omalla tiellä ei juuri autoja näkynyt noihin aikoihin kuin kerran pari kesässä. Yhtä kaikki, huudellessani, taloa kiertäessäni ja naapuristosta hakiessani oli Juhan ja Pian etumatka ehtinyt merkittävästi kasvaa. Onneksi oli satanut uutta lunta ja jäljet helposti löydettävissä ja onneksi oli pelastajakoiramme, newfoundlandinkoira Pia.
Kirjoitteli, Heimo Kuukkanen