Yksi tärkeä aihe, jota Vartsika-sivuillamme ei ole vielä ansaitsemallaan arvokkuudella käsitelty, on koulu ja sen opettajat. Siis Vartsikan kansakoulu. Joten tässäpä potkaisen pallon peliin:
Oman koulutieni aloitin syksyllä 1955 Kontion majalta. Sinne oli kotoani Karjatanhuanpolulta matkaa vain puolisen kilometriä.
Kun pinnistän muistiani ja yritän eläytyä koulun alun tunnelmiin, tunkevat ensimmäisinä mieleeni tuoksut: uuden, vihreän koulurepun tuoksu, lyijykynien tuoksu, kumin tuoksu, Porvoon öljyväriliitujen tuoksu ja se painomusteen tuoksu, joka lehahti kasvoille kun avasi ensimmäistä kertaa uuden koulukirjan.
Urheiluseura Mellunkylän Kontion maja oli juuri otettu kansakoululaitoksen käyttöön ilmiselvästi seuran uutteran puuhamiehen ja Vartsikan kansakoulun johtajaopettajan Jussi Salmian koplausten tuloksena. Yhteistyö lienee ollut hyödyllistä kummallekin osapuolelle, niin Kontiolle kuin kaupungillekin.
Majan sijainti korkean kallion laella, metsän keskellä oli jännittävä. Mäen toisella laIdalla, vaarallisen jyrkänteen alapuolella oli kallioluolassa Ilotulitus Oy:n tehdas, joka kiihotti mielikuvitustamme. Tehtaalle oli haettu Tanskasta johtaja, jonka tyttäret tulivat kanssamme ensimmäiselle luokalle.
Opettajamme, herttainen, lempeä Rauha Myllys oli parhain mahdollinen löytö ekaluokkalaisten opettajaksi. Siellä, kylän laidalla elimme hänen ohjauksessaan aivan omaa, turvallista kouluelämäämme tuskin tiedostaen, että Vartsikan kansakoulun varsinainen toimipiste oli Puotinkylän kartanolla.
Sinne kuitenkin päädyimme siirtyessämme kolmannelle luokalle. Ainakin pojat, joista muodostettiin kartanolaisten kanssa puhdas poikaluokka. En pysty muistamaan, tulivatko myös tytöt kartanolle, vai jäivätkö he edelleen tyttöjen kesken Kontion majalle? Niin vähän me piitattiin tytöistä siinä iässä!
Kartanolla saimme opettajaksi Aatto Tannisen, myhäilevän, karismaattisen maisterismiehen ja sotaveteraanin. Jo Tannisen titteli, “maisteri” teki minuun suuren vaikutuksen. Vaikutelma vahvistui edelleen, kun Tanninen tuntui tietävän kaikesta kaiken. Kotona rasitin vanhempiani kertomalla jatkuvasti, mitä Tanninen oli mistäkin asiasta sanonut. Hän oli minulle tiedon jumala.
Olin uskonut lujasti isäni kertomaan, että kyykäärme tuikkaa myrkkynsä uhriin kaksihaaraisella kielellään, ja siitä tulevat nuo kaksi punaista pistettä. Tanninen kumosi tiedon paljastamalla, että hampaillaan se kyy iskee. Tämän jälkeen isäni tunsi suorastaan mustasukkaisuutta tuota sietämätöntä Tannista kohtaan.
Johtajaopettaja Jussi Salmian luokalla en saanut koskaan istua, mutta hän opetti meille veistoa ja muistaakseni laulua ja urheiluakin.
Nälkä-Jussi oli oikea persoona. Jotkut uskoivat hänen lempinimensä tulleen siitä, että hän mielellään kertoi koulun erilaisissa juhlissa entisaikojen köyhästä elämästä ja nälästä.Oikeampi selitys taisi olla, että hän oli päivisin varustautunut eväsvoileivillä pitämään nälän ja verensokerin laskun loitolla.
Koulun juhlissa, joulu-, kevät- ja itsenäisyyspäivä, oli Jussin ansiosta aina vahva isänmaallinen vire. Hän oli itse haavoittunut pahasti sodassa, ja usein hän havainnollisti tarinoitaan käärimällä housunlahkeensa ylös, ja näyttämällä jalkansa arpia.
Tätä me kakarat vähän naureskelimmekin, ja olimme niin tyhmiä, että emme ymmärtäneet kysellä häneltä enempää, millaista siellä sodassa oli.
Jussi opetti meille myös säästäväisyyttä. Kaupunki jakoi tuolloin kansakouluilleen vain yhden lyijykynän kouluvuodessa oppilasta kohti ja sillä piti pärjätä. Jussi vei lyijykynän säästämisen äärimmäisyyksiin. Hän julisti luokalle kilpailun siitä, kuka kykeni käyttämään kynän lyhimmäksi. Kun kynän pituus laski alle kolmeen senttiin oli mahdollisuus saada nysää varten erityinen jatkovarsi. Parhain nuukailija voitti kilvan nysällä, jonka pituus mitattiin milleissä.
Kilpaa vaikeutti vielä se, että Jussi ei sallinut kynän teroittamista teroittimella. Puukko sen piti olla! Puolentoista sentin pituisen kynäntyngän teroittaminen puukolla vaatikin aikamoista jungen käsittelyn taitoa.
Jussin säästäväisyys ja kekseliäisyys kädentaitojen käytössä oli varmasti kehittynyt sota-ajan korsuelämässä. Sieltä, puhdetöiden parista oli peräisin mm. lasin sirpaleiden käyttö puun särmien hionnassa. Jussin ohjauksessa koivusta sahatun henkarin teräviä särmiä ei hiottu pyöreäksi kalliilla hiekkapaperilla, vaan ikkunalasin palasella!
Vanhoilla päivilläni, kun ryhdyin tutkimaan omaa sukuani, huomasin yllätyksekseni, että olin varsin läheistä sukua Jussille Kuorevedeltä. Ja selvisi myös, että Jussi oli tehnyt ainakin toisen elämäntyönsä keräämällä kansanperinnetietoa Kuorevedeltä ja julkaisemalla näitä erittäin yksityiskohtaisia ja hauskoja tutkimuksiaan. Hän harrasti myös dendrologiaa eli puutiedettä, ja hänen mailleen Kuorevedelle istuttamansa puulajipuiston monien yksilöiden siemenet Jussi oli kerännyt Puotinkylän kartanon puistosta!
Koulussa oli tietysti muitakin luokanopettajia, mutta ainoana heistä jäi mieleeni “Räppäri”, oikealta nimeltään Ahrenberg. Hänen synkkä, mustiin pukeutunut noita-akkamainen hahmonsa pelotti oppilaita. Hänestä oli oikein runokin.
Varjele luoja ihmisen lasta
Räppärin luokalle joutumasta.
Kun Räppäri suuttuu,
niin ilmakin muuttuu,
ja karttakeppi kallohon kajahtaa!
Luultavasti Räppäri oli todellisuudessa oikein herttainen vanha opettajatar, mutta tällainen oli hänen maineensa. Jos jollakin on lisää kerrottavaa Vartsikan kansakoulusta ja sen opettajista, niin jakakaa muistonne tänne meidän muiden iloksi!
Koulunkäynti Puotinkylän kartanolla oli auvoista kuin jostakin vanhasta lastenkirjasta. Sellaisesta kiusaamisesta ja väkivallasta, mitä esimerkiksi Heimo kertoi kohdanneensa Aleksis Kiven kansakoulussa, ei Vartsikassa ollut tietoakaan, vaikka tietysti välitunneilla vähän nujakoitiin ja heitettiin lumipalloilla.
Minun kolumatkani kartanolta Kontulaan oli kolmisen kilometriä ja vähän pitkä. Talvisin se suihkittiin nopeasti suksilla.
Neljänneltä luokalta tuli sitten muutto uuteen Vartiokylän kansakouluun. Koulurakennus kaikkine modernin ajan ylellisyyksineen oli aivan ihmeellinen. Sitä tultiin katsomaan ja ihastelemaan retkikunnittain eri puolilta Suomea.
Kyllä teki pahaa kuulla, että tuo koulutalo, palveltuaan vain 50 vuotta, määrättiin purettavaksi sisäilmaongelmien vuoksi. Kävin katsomassakin sitä, ja näin että ainakin ulkopuolelta se oli ihan äskettäin remontoituna kuin uusi. Suoraan sanoen, kuulun siihen koulukuntaan, jonka mielestä ns. sisäilmaoireet ovat usein siitä kärsivien korvien välissä.
Taisin olla niin tuon koulutalon lumoissa, että en edes muista kuka oli siellä opettajamme. Hän taisi olla kuitenkin nainen. Muistaako kukaan?
Kansakoulusta siirrymme lähimmän kaverini Laineen Jarmon kanssa Kulosaaren yhteiskouluun.
Varmaankin kaikki vanhat vartsikalaiset ovat huomanneet, millaisen ylösnousemuksen vanha rottakoulumme on kokenut. Siitä on tullut upea Itä-Helsingin kulttuurikeskus, jolle ei löydy vertaa koko Helsingistä. Alueella on kaksi kesäteatteria, sen puistossa järjestetään yli 30 ilmaiskonserttia kesän aikana, ravintolat ovat korkeatasoisia ja kohtuuhintaisia, kartanon sisätiloissa on kulttuuritilaisuuksia vuoden ympäri ym, ym. Ja mikä tärkeintä, kaikkialla alueella vallitsee lämmin, ystävällinen Vartsikan ilmapiiri.
Jussi Salmia olisi varmasti onnellinen ja ylpeä, jos hän tämän näkisi ja kuulisi. Ja mikä hauskinta, Kartanon pelastamisessa ja sen loistoon nostamisessa oli aivan keskeinen henkilö Risto Salmia, Jussin poika!
Muisteli: Martti Backman