AH 3 Armeijan harmaissa, osa 3 Viestiasentaja-aliupseerikurssi 3/61
Olimme Riihimäen Viestikouluun 10.4.-61 tullessamme sentään viestimiehiä, mutta jo samana päivänä vain aliupseerioppilaita ompelemassa valkoisia poletteja olkapäille ja kauluksiin. Meitä oli täällä kolmisenkymmentä, mutta vain kaksi pomomiestä: Edelliseltä kurssilta jäänyt kouluttaja-alikersantti eli ”santsari” ja kersantin arvoinen komppanian päällikkö. Isompia arvomerkkejä näin pääasiassa vain pehmeän levän korttiani esitellessäni päälliköitten pöydässä ja olihan niitä jokunen teoriaakin opettamassa.
Santsari oli harvinaisen pitkä lapinpoika Aksila Rovaniemeltä, jolla oli ilmiselvästi ja alusta asti jotain hesalaisia vastaan. Meitä osui viisi hesalaista kuuden hengen tupaan ja vähältä piti, ettei kaverini Pasi, jonka kanssa olimme jo yhteisestä tuvasta sopineet, joutunut muualle. Tämä Aksila kun määräsi Pasin naapuritupaan, mutta Pasi luikahti ruuhkassa takaisin. Aksila määräsi asian huomattuaan hänet uudelleen toiseen tupaan. Kun järjestys alkoi palautua komppaniaan ja Pasi löytyi taas kuutostuvasta, hän huusi jo suoraa huutoa. Pasi huusi takaisin, ettei siellä naapurituvassa ollut enää tilaa ja santsari luovutti. Hesalaistupa oli siitä lähtien hänen erityisen huomionsa kohde.
Seuraavana aamuna koulutuksen alkaessa meidät jaettiin neljään ryhmään joihin neljä joukkion pisintä määrättiin ryhmänjohtajiksi. Niin minusta tuli ryhmänjohtaja ainoana ansionani pituus. Ei tuolla nimityksellä mitään käytännön merkitystä ollut kuin joissain metsäharjoituksissa ja harvoin niissäkään.
Arkipäivä jakaantui nyt varhaiseen puoli seitsemän aamupalaan, jonne mennessä tietenkin tehtiin erilaisia marssi-, järjestäytymis- ja juoksuharjoituksia. Aamupäivällä oli neljä teoriatuntia: mm. sähköoppia, matematiikkaa, kalusto-oppia ja radiotekniikkaa. Osa porukasta oli puhelinpuolen miehiä ja heillä oli siitä oma erillinen teoria- ja laitekoulutuksensa. Iltapäivät olivat erilaisia sotilaskoulutuksen rientoja joissa juostiin pitkin kasarmia tai lähimetsiä. Täällä oli myös vakinainen saunalenkki eli 5-15km:n juoksuretki vaihtelevissa varustuksissa. Lenkin nopeimmalle, nopeimmille ja joskus koko voittaneelle ryhmälle annettiin eripituisia lomia palkinnoksi. Hankin noita palkintolomia niin paljon, etten meinannut päästä AU-koulun jälkeen enää lainkaan lomille, mutta siitä sitten lisää aikanaan.
Riihimäessä oli pakko tottua armeijan suurkeittiön vähintäinkin vaatimattomaan ruoan laatuun ja makuun Sirkkalaan verrattuna, jossa kantahenkilökunta söi samaa ruokaa varusmiesten kanssa. Täällä heille oli oma keittäjä. Huonoin annos tuli eteemme ilmojen lämmettyä, kun joku jälkiruoaksi tarjottu marjakeitto oli aivan hapantunutta. Ensimmäisen lusikallisen jälkeen useimmat jättivät sopan siihen ja urheimmat lusikoivat pari- kolme. Sattumaltako juuri tällä kertaa paikalla oli joku majuri ruokahuollosta ja hän kierteli pöydissä kyselemässä mielipiteitä ruoasta. Suu auki ihmettelin, kun kaikki sanoivat sen olevan hyvää. Kun myös meidän pöytämme ”pöydänvanhin” vastasi samoin, en osannut enää pitää suutani, vaan sanoin ”ainakin tämän edessäolevan olevan hapanta, herra majuri”. Hän ihmetteli puheitani, kun kaikki muut sitä kehuivat, mutta sanoin sitten, että kas kun eivät sitten syö sitä, vaan lautaset ovat täynnä kaikilla. ”Selvitän asian. Jatkakaa!”, hän sanoi poistuessaan. Saliin jäi vaivautunut hiljaisuus, kunnes pöytäkunta kerrallaan lähti vähin äänin ulos. ”Pitikö sun sille siitä sanoa, nyt se raivoaa tuolla keittiössä”, sanoi joku naapurikomppanian viestimies ohimennessään ja sanoin hänelle, että ”piti jonkun sanoa ettei täällä tarvitse enää ainakaan sianruokaa syödä”. No, sekin oli pahasti sanottu, mutta rajansa silläkin, mitä varusmiehille syötetään. En kuullut asiasta perästä päin, mutta eipä tarvinnut syödä toiste pilaantuneita ruokiakaan. Perunat olivat silti aina aivan ala-arvoisia, mutta kun puolet kuori pois, niin jäi siihen jotain syötävääkin.
Teoriajaksojen aikana oli melko tiheästi ”kotitehtäviä” eli pääasiassa sähköopin ja matematiikan tehtäviä, jotka yleensä piti olla tehtyinä seuraavana päivänä. Tämän tietäen santsari höykytti joukkuetta milloin missäkin ”harjoituksessa” myöhäiseen iltaan ja tehtävien tekoon jäi vain yötunteja kello kymmeneltä alkaneen hiljaisuuden jälkeen. Ratkaisimme nopeasti ongelman ”lukuhuoneessa” siten, että kolme meistä parhaimmin teoriaa taitavista meni liitutaululle ja laskimme sinne tehtäviä rinta-rinnan. Kuvaavaa oppilaitten tasoerosta oli se, etteivät kaikki ehtineet edes kopioida taululta sillä vauhdilla, kun me sinne laskimme. Muutamat eivät ymmärtäneet laskuista juuri mitään, mutta viikonloppuina saatu kaverien tukiopetus säästi ”maitojunalta” eli kurssin keskeyttämiseltä. Siellä oli myös muutama oppilas, joille oli tärkeää saada hyvät numerot kaikista kokeista ja he lukivat läpi yöt. Eräs parhaista pysyi pari viikkoa hereillä kofeiinitablettien avulla, mutta eräänä päivänä hän matematiikan tunnilla pyörtyi ja putosi pulpetista lattialle. Insinöörikapteeni oli aivan ymmällään ja kyseli, mistä moinen johtui. Kerroimme syyksi liian suuret määrät tehtäviä ja niistä seuraavat iltayöharjoitukset kasarmilla eli että nukkuma-aikaa ei jää, jos kaikki tehtävät tekee ja läksynsä lukee. Hän sanoi kiinnittävänsä jatkossa asiaan huomiota, mutta ei se miksikään muuttunut. Tehtäviä oli pahimmillaan 120 laskutehtävää (60 matematiikasta ja saman verran sähköpuolelta) seuraavaksi päiväksi ja aika alkoi klo 22:n jälkeen. Pyörtynyt oppilas saatiin kuitenkin järkiinsä ja hän vähensi yöllisiä ponnistuksiaan ja kofeiinin käyttöä.
Omiin opintoihini en suhtautunut kovin vakavasti koska suurin osa oli silkkaa ammattikoulun kertausta. Vain erikoisalallani, suuntaradio-osiossa oli todellista mielenkiintoa. Koulutukseen kuului myös armeijan kaluston asennus-, korjaus- ja huoltokoulutus, mutta kouluttajana oli aivan onneton ylivääpelismies, jonka omat tiedot olivat melko heikot. Eräs yhteenotto tiputti ”päästötodistukseni” numeroa kolmella pykälällä. Tämä ylivääpeli piirteli liitutaululle tasasuuntaajasillan toimintakaavion ja supisimme parin oppilaan kanssa, että pitäisikö tuo oikaista. Odotin hetken, että opettaja pääsisi selostuksensa loppuun ja ehkä huomaisi itsekin virheensä, mutta ei. Viittasin sitten ja pyysin saada oikaista virheen taululla olevassa kytkennässä. Ylivääpeli ilmoitti tylysti, että noin se on hänen oppimateriaalissaan merkittynä ja noin se vaan on. Hän on sentään useammankin kurssin kouluttanut tällä materiaalilla ja aina on kelvannut. Siihen uskalsi sitten pari muutakin meikäläistä mutista ääneen, että piirros taululla on väärin. Ylivääpeli raivostui ja sanoi koululta löytyvän kyllä huippu asiantuntemustakin, hän kutsuu paikalle koulun johtajan, insinöörikapteenin. Hänet kutsuttiin ja tulos oli ylivääpelin kannalta masentava; piirros oli väärin ja koulutusmateriaaliin on syytä se myös korjata. Tunti loppui sillä erää siihen, mutta saamastani todistuksesta sain huomata fiksuuteni arvon. Kokeiden mukaan olisin saanut aineesta vähintäin yhdeksikön, mutta ilmeisesti tästä antamastani opetuksesta johtuen se putosi kuutoseen. No, kaikista muista aineista oli kasia ja ysiä. En viitsinyt jäädä koulun johdolle asiasta valittamaan, kun oli kiire junaan ja lomalle. Säästin muutaman vuoden noita koepapereita, jos joku asiasta kysyisi, mutta en niitä koskaan tarvinnut.
Keskellä kesää oli joku sissikoulutukseen liittyvä metsäreissu. Kersantti asettui määränpäässä mäen nyppylälle ja käski kaikki neljä ryhmää näkymättömiin neljään eri suuntaan. Tarkoitus oli hiipiä häntä kohden ryhmänä ja viimeinen ryhmä, jonka hän havaitsee saa sunnuntailoman. Aikaa oli tasan puoli tuntia. Minun ryhmälleni osui avoin peltoaukea, mutta sovin poikien kanssa, että ryömitään pitkin ojia, niin päästään melkein viereen. Niin tapahtui. Eteneminen oli hidasta ja märkääkin usein paikoin, mutta porukka ei valittanut, hihitteli ja ähisi korkeintaan. Muut ryhmät löytyivät melko nopeasti, kun yrittivät lähes rynnäköidä mäelle. Katselimme jo huolestuneena kelloa, kun aika alkoi käydä vähiin, mutta mentiin sisulla loppuun asti. Kersantti katsoi juuri kelloaan ja huuteli ajan kohta loppuvan. ”Missä se Kuukkasen ryhmä oikein kuppaa ?” Nousimme silloin näkyviin ojasta vajaan kymmenen metrin päässä ja kiväärit ojossa käskimme:” kädet ylös, herra kersantti”. Ja taas tuli sundis (sunnuntailoma) koko ryhmälle.
Toinen vastaava ryhmäkilpailu oli eräs 15 km:n saunalenkki. Koko kahdeksan oppilaan ryhmän piti olla maalissa ennenkuin tulos hyväksyttiin. Jos yksikin puuttui, niin hyvästi sunnuntailoma. Lähdimme liikkeelle sovittuamme jo etukäteen, että voitamme. Varusteina oli täyspakkaus leipälaukkuineen, pakkeineen, lapioineen ja kivääri. Puolivälin jälkeen pari kaveria alkoi uupua ja jäivät jälkeen. Kävin yhden hyväjalkaisen kanssa hakemassa heiltä kiväärit ja jatkoimme matkaa. Muutaman kilometrin jälkeen sama toistui ja nyt otimme heiltä myös muut varusteet ja jaoimme ne porukassa keskenämme. Pari kilometriä ennen maalia heikoin lenkki istahti kannolle ja sanoi ettei kerta kaikkiaan jaksa enää yhtään askelta. Silloin ryhmän pienikokoisin otti häntä kädestä ja lähti vetämään eteenpäin. Hetken perästä alkoi kuulua epämääräistä huutoa ja kiroilua, kun he lähestyivät meitä. Tämä uuvahtanut ähkyi, että tuo s-tanan savolaispaska hakkaa häntä kiväärinperällä ellei hän juokse. No juokse sitten, sanoimme me. Ei sinulla muutakaan tekemistä ole, kun me kannamme kaikki varusteesi. Niin pääsimme lopulta maaliin ja voittajina tietenkin. Tämän uupuneimman kunniaksi on sanottava, että hän jätti oman lomansa käyttämättä ja ”lahjoitti” sen kaverilleen santsarin suostumuksella. Erikoista hänen kohdallaan oli myös, että hän voimistelusalissa veti kylmiltään yli kolmekymmentä leukaa riipunnasta. (alkuasentona kädet suorina ja riippuen tangosta)
Heinäkuun lopuilla, kurssin viimeisinä päivinä, alkoi santsari-Aksila kehuskella olevansa näköjään ainut santsari kurssin historiassa, jota ei ole ”kastettu” eli käytetty suihkussa vaatteet päällä. Sanoimme tietenkin, että tuo nyt on turhaa puhetta, sillä eihän se olisi temppu eikä mikään yksi santsari suihkuttaa. Hän oli kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että turpiin tulee ja paljon miehiä kaatuu ennenkuin hänet suihkutetaan, … jos suihkutetaan. Asia tuli ajankohtaiseksi seuraavana iltana, kun Aksila oli lähdössä iltalomalle. Porukkaa oli kertynyt komppanian käytävälle suutaan soittamaan taas samasta aiheesta ja Aksila keikkui kantapäillään ja kädet vyöllä sundisasussaan reteesti naureskelle poikain puheille. Minulla oli hammaspesuvälineet kädessäni ja vain aluspaita ja arkihousut päälläni, joten arvelin olevan hyvä tilaisuus suihkuttaa santsari vähin vaatevahingoin. Olin käveleväni vain ohitse WC-tiloihin, mutta tiputin välineet kädestäni ja sieppasin santsarin takavyöotteella ilmaan ja peruutin kohti suihkuhuoneen ovea. Huusin samalla, että kiireesti suihku täysille, nyt mennään. Muut pojat auttoivat irrottelemalla Aksilan käsiä ovesta ja suihkukopin pokista minkä ehtivät ja sitten oltiinkin jo suihkussa. Pidin miestä siellä muitten avustuksella liki minuutin, ettei tulisi jälkipuheita turhan kuivista kastajaisista ja päästin likomärän santsarin tupaansa. Muut pojat saattelivat häntä käsistä pitäen, kun arvelivat sen ”turpiinantamisen” saattavan vielä tulla ajankohtaiseksi. Ei tullut ja Aksila näytti jälkeenpäin olevan jopa tyytyväinen oppilaisiinsa, kun oli kuitenkin löytynyt sitä ”miehuutta” ja yhteistoimintaa vähän löysän tuntuisesta porukasta. Hän oli myös varustautunut tilanteeseen, sillä vain muutaman kymmenen minuutin kuluttua hän ilmestyi aulaan kuivassa tip-top sundisasussa arvomerkkeineen. Olisiko ollut kaapissa varalla tuplat ?
Tuosta sundisasusta tuli mieleeni eräs puntismatkani (luvaton loma). Olin eräänä sunnuntaina lähtenyt puntikselle kotikulmille Helsinkiin. Vietin päivän morsiameni Sirpan kanssa ja illan tullen hän saattoi minut rautatieasemalle. Aseman hallissa huomasin kuitenkin santsari- Aksilan jonkun naisystävänsä kanssa. Hän vaikutti myös huomanneen minut, mutta me katosimme hetkessä väkijoukkoon. Mietin kuumeisesti, mitä nyt tekisin ja ainoaksi vaihtoehdoksi tuntui jäävän moottoripyöräkyyti. Bussi Vartiokylään oli juuri lähdössä ja hyppäsimme siihen. Jätin bussimatkalla Sirpalle kiireiset jäähyväiset ja juoksin koko reilun kilometrin matkan kotiin. Alkoi sataa. Kovalla vauhdilla puin umpisuojapuvun päälleni ja saman tien Jawalla baanalle. Pudottelin riskirajoilla pikkutiet Hämeenlinnantielle asti ja sitten kaikki irti kaksi- ja puolisatasesta. Klaukkalan jälkeen sammui puolivalolamppu ja oli pakko ajaa pitkillä. Kun tuli autoja vastaan, jouduin sammuttamaan pitkät ja ajoin pelkällä parkkivalolla. Reilut 120 oli mittarissa koko matkan ja laskeskelin kuumeisesti ehtisinkö ajoissa. Riihimäessä pujottelin pitkin syrjäkatuja vältellen niitä, joita pitkin normaalisti viestikomppaniaan kuljimme. Olin yltä päältä kurassa perille päästyäni ja kätkin pyöräni metsän reunaan ja suojapuvun komppanian päädyssä olevaan polkupyörävarastoon. Sitten vain vaivihkaa komppaniaan ja sundispuku kaappiin. Poikia ehdin varoittaa tilanteestani vain hetkeä ennen kun santsari astui voitonvarmana tupaan. Loikoilin bunkassani muka lukemassa, kun ovi kävi ja Mäkisen Pasi huusi ”HUOMIO” tapansa mukaan suoraan Aksilan korvaan. Yritin tehdä tupailmoituksen, mutta santsari ei nyt ollut siitä kiinnostunut. ”Kaappi auki ja sundispuku esiin”, hän huusi. Avasin kaapin, otin puvun esiin ja hänen leukansa loksahti auki. Samassa hän keksi toisenkin mahdollisuuden kuivaan pukuuni ja avasi kaikki kaapit. Kaikki puvut olivat kuivia. ”P-leen Kuukkanen, minä näin sinut siellä asemalla”, hän huusi ja paiskasi mennessään oven kiinni niin, että rappaukset rapisivat. ”HUOMIO”, huusi Pasi perään. Jälkeenpäin kuulin hänen päätyneen arvailuissaan siihen, että olin tullut taksilla koko matkan, sillä hän oli vahtinut asemalla myös seuraavan junan tuloon, jolla olisin ehtinyt ajoissa komppaniaan. Tähän samaan hänen ajatukseensa päädyin itsekin, kun laskeskelin mahdollisuuksiani ehtiä ennen häntä perille. Hän ei tiennyt Jawasta eikä erinomaisesta suojapuvustani. Onnekseni. Päinvastaisessa tapauksessa olisin ollut seuraavan viikon kaikki vapaa-ajat ja pari viikonloppua kaivamassa kenttälapiolla ja kirveennysällä kantoja ylös varuskunnan metsästä. Se oli perinteinen puntisrangaistus Riihimäen viestikomppaniassa.
Heinäkuun lopussa kurssi päättyi ja muutama meistä lähti alokasaikaiseen komppaniaansa alikersantteina ja loput korpraaleina. Arvomerkkejä ei kuitenkaan saanut laittaa näkyville ennenkuin oli varuskunnasta poistunut.
Jatkuu …
Kirjoitti, Heimo Kuukkanen