AH 4 Armeijan harmaissa, osa 4

AH 4   Armeijan harmaissa, osa 4    Viestiasentaja-alikersanttina Turkuun

Palailin arjen alkaessa Turkuun ja Sirkkalan viestikomppaniaan asentaja- aliupseerina  Samaan aikaan me kaikki kolme tuon kurssin käyneet ilmoittauduimme vääpelin kansliassa.  Meidät opastettiin ilmoittautumaan alimmassa kerroksessa sijaitsevaan viestivälinekorjaamoon, joka tulisi olemaan lopun ajan työpaikkamme.  Minun kohdallani kävi kuitenkin toisin. Osaksi aikaa pääsin tai jouduin muutaman kilometrin päässä olevalle kiinteälle suuntaradioasemalle päivystäjäksi, mutta suurimman osan ajasta korjasimme kuitenkin komppanian radiolaitteita joita oli pitkä rivi hyllyssä odottamassa. Ne loppuivat melko pian ja hämmästelevät esimieheni kyselivät, että mitä he nyt korjauttavat seuraavalla vuosikurssilla. Ehdimme vielä korjata muutaman kilometrin viallisia puhelinkaapeleita ennenkuin ”ammattinimikkeeni” komppaniassamme muuttui; minusta tuli kiväärialiupseeri.
Töiden puutetta helpotti yllättäen hetkeksi  komppanian päällikön vaihdos.  Uusi kapteeni oli saanut tietää korjaamon henkilöstöltä, että osaan korjata yhtä ja toista ja että työt ovat siellä vähissä.  Hän pyysi minut toimistoonsa eräänä päivänä ja kysyi osaisinko valmistaa hänen pojalleen pienoisrautatien säädettävän virtalähteen. Kokoluokkaa suunniteltaessa selvisi, että rata on melko iso ja oli ollut ennen hänen.  Sanoin pystyväni tuon tekemään, mutta tarvitsisin tarvikkeita sekä kaupungilta sähköliikkeistä ja myös kotoa Helsingistä.  Kerroin myös, että en joukkueenjohtajan, uuden kersantin mukaan, ole saamassa enää lomia, mutta tässähän olisi kyseessä pätevä syy Helsingissä käyntiin.  Kapteeni sanoi vilkaisseensa henkilökorttiani ja huomannut lomia olleen melko paljon. ”Mutta nehän ovat olleet pääasiassa kuntoisuuslomia, eikä niiden  perusteella voi vähentää muita lomia”.  Olin samaa mieltä ja kapteeni kirjoitti minulle lomalapun viikonlopuksi.  Sanoin perjantaina tälle uudelle kersantille, että lähden viikonloppulomalle puolen päivän jälkeen. ”Et lähde, sillä minä en kirjoita anomuksesi alle nimeäni”.  ”Ei tarvitse, siinä on jo nimi joka riittää”, sanoin ja lähdin lomalle.
Toin tullessani tarpeet muuntajaan, sillä minulla oli niitä harrastusteni jäljiltä runsaasti kotitalomme kellarissa.  Työpajalla käämin sitten muuntajan ja rakensin pienin portain säätävän säätimen ja kiinnitin siihen nupiksi jonkun vanhan radion nupin. Tasasuuntaaja oli myös vanhoja varastojani, joten minun ei tarvinnut ostaa kaupasta kuin paksuin käämilanka (lakattu kuparilanka). Kotelon peltitarvikkeet sain kaikki korjaamolta ja pääsin aloittamaan. Erikoista työtä seurasivat mielenkiinnolla työpajan henkilöstö ja muutama varusmieskin päivittäin. Pitkän linjan esimieheni eivät olleet kertomansa mukaan koskaan nähneet muuntajaa käämittävän kuin jossain kuvassa ja siinäkin käämintäkoneella.. Reilun viikon kuluttua laite oli valmis ja testasimme sitä esimiesten tiukassa valvonnassa.  Hyvä oli kuulemma ja toimi juuri niinkuin pitikin.  Kapteenikin oli hyvin tyytyväinen ja maksoi tarvikkeista pyytämäni summan.  Seuraavaksi työksi hän keksi hopeisen mustetäytekynänsä katkenneen taskukiinnikkeen juottamisen, kun osaatte kuulemma sellaisenkin työn.  Toppuuttelin kovasti ja kerroin tuollaisessa työssä olevan melko suuren riskin näin karkein juotosvälinein. Hän kuitenkin sanoi, että jos ei onnistu, niin käyttämättä se jäisi kuitenkin rikkinäisenä.  Lupasin yrittää ja onnea oli matkassa, sillä se onnistui. Sain juotoksen jäljetkin siistittyä aivan kelvollisiksi.  Kun naapurikomppanian luutnantti toi oman täytekynänsä kultaisen kiinnikkeen juotettavaksi, nostin jo kädet pystyyn ja kieltäydyin. Kehotin viemään sen suosiolla kultasepälle; olisi liian kallista harrastamista minulle.
Tässä välissä minulle ja komppanian upouudelle kersantille oli syntynyt jo vakavampaa kahnausta, kun varoittelin häntä lainaamasta alokkailta rahaa.  Hän otti siitä kovasti itseensä ja sanoi minulla olleen ihan liikaa lomia siellä au-koulussa ja nyt ne loppuisivat.  Hän ei puolla enää ainuttakaan. Pistin kuitenkin loma-anomuksen normaalisti vetämään, mutta hän toi sen toimistosta takaisin ja repi edessäni.  Tein uuden ja vein sen suoraan ylivääpelille sanoen, etten saa kersantin nimeä paperiini muutamasta erimielisyydestä johtuen.  Ylivääpeli Hedman katseli hetken aikaa ulos ikkunasta ja kysyi sitten, mitä tiedän komppaniassa tapahtuvasta rahan lainailuista alokkailta. ”En haluaisi tietää mitään” sanoin, mutta se ei hänelle riittänyt. ”Pitääkö paikkansa, että kersantti sejase lainailee alokkailta ja jos niin on, niin minä tarvitsen nimet ?  Tänne on jo parit vanhemmat soittaneet ja valittaneet asiasta”.  ”Jos asia on näin pitkällä, niin voin kertoa parit nimet, mutta huhujen mukaan ne jotka ovat saaneet paljon lomia ja iltalomia ovat todennäköisiä maksumiehiä, aloittaisin heitä puhuttamalla, vastailin”.   ”Kiitos, tätä minä pelkäsin. Voisiko alikersantti pitää nyt puhutun omana tietonaan ainakin toistaiseksi ja milloinkas te sen lomanne pitäisitte?”  Lähdin heti ja palattuani parin päivän päästä oli kersantti siirretty muihin tehtäviin jollekin varusvarastolle. Armeija maksoi alokkaiden saatavat, mutta peri ne takaisin kersantin palkasta.

Lomalta palattuani komppanian vääpeli kutsui minut toimistoonsa ja  sanoi hänellä olevan uuden ongelman. Oman palveluseräni ”vanhat” pompottivat mennen tullen ryhmänjohtajanaan olevaa nuorta korpraalia eikä hänellä ole vaihtaa muita tehtävään kuin minut.  ”Tupa yksi on aivan kelvottomassa tilassa”. Sanoin varovasti olevani kuitenkin vain mekaanikko, mutta häntä se ei kuulemma yhtään häirinnyt.  ”Sovitaanko, että kaikki Kuukkasen seuraavat lomat ovat jäissä siihen asti, kunnes tupa yksi on pantu kuriin ja herran nuhteeseen”.  ”Saisinko edes käyttää näitä paria muuta mekaanikkoa selustatukena, jos tarvetta ilmaantuu, herra ylivääpeli”, kyselin. Se kävi hyvin hänen mielestään: ”minä valtuutan”.   Mietin hetken aikaa konsteja jukuriporukan suhteen ja päätin aluksi käydä ihan vain puhumassa asiasta.  Tuvan täydeltä tuli hien ja lian hajun lisäksi pelkkää vitsiä ja herjaa. ”He ovat ”VANHOJA” ja aamut niin h-tin vähissä. Minulle näytettiin keskisormien lisäksi parikymmentä melko harvaa aamukampaa ( piikki per aamu jäljellä intissä).  Yritin vielä, josko sääli purisi ja kerroin vääpelin uhkauksen lomieni perumisesta.  Ei tuntunut missään, omiasi omat lomasi TJ-alikessu (TJ = tänne jäät).  ”Katsotaanpa”, sanoin poistuessani.  Pidin sitten pikapalaverin mekaanikkokaverieni kanssa ja sovimme, että pidämme heti alkuun muutamat läpi yön kestävät harjoitukset hälytyksineen.  Soitin myös päivystävälle upseerille, että komppaniassa saattaa olla ensi yönä hieman normaalia vilkkaampaa ylivääpeli Hedmanin toivomuksesta.  Tämä päivystävä upseeri tuli useampaan otteeseen katsomaan tupa yhden hälytyslähtöjä marssille täydessä varustuksessa, jossa suunta ja kesto eivät olleet tiedossa ja palattuamme minuuttien tai tuntien päästä alkoi varusteiden purku ja paikalleen laitto.  Juuri, kun pojat saivat unen päästä kiinni tuli uusi hälytys ja tupa yksi lähti taas marssille.  Minä päivystin ensimmäisen yön ja korjaamon luvalla muut kaksi mekaanikkoa koko päivän.  Illalla, kun tulin ”vuoroon”, alkoi tulla uhkauksia, mutta en välittänyt niistä, vaan lähdettiin marssille yötä vasten.  Sanoin myös, että ”teidän täytyy ensin päästä iltalomille, jos aiotte pistää meille turpiin ja tällä menolla siihen menee pitkä aika. Saatatte ehtiä sitä ennen siviiliin”.  Nyt olivat monet jo jättäneet laiskuuttaan rätit ja sukatkin saappaista ja jopa aluspaidat ja -housut sarkavaatteitten alta. Marssimme viitisentoista kilometriä ja paluumatkalla verestivät monen ”vanhan” hyvin monet paikat.  Yritin pariin otteeseen ottaa puheeksi ”rauhanehdot” ja palata normaaliin komppanian käytöskoodiin, mutta se ei vieläkään sopinut kaikille. Ruokailuun mentäessä ”hevosteltiin” ja kuljeksittiin jonossa miten sattui ja vaatteet auki, joskus sepaluksia myöten. ”Vanhat näyttivät” kuinka vähissä aamut olivatkaan.  Sanoin, että minulla ja näillä parilla muulla mekaanikoilla on pelkkää hyvää aikaa teitä juoksuttaa, kun työt korjaamolla ovat kovin vähissä.
Yön kuntoiltuamme lukuisin hälytyksin lähdimme seuraavana päivänä muun komppanian kanssa maastoharjoituksiin ja keksimme mekaanikkoryhmässä vedättää metsään suoriksi kaikki korjaamamme puhelinkaapelit.  Olihan niitä monta kilometriä ja metsä synkkää ja tiheää.  Iltapäivän teetauolla, vettä tippuvan kuusen alla,  tupa yksi pyysi neuvottelua.  Sovimme, että kantahenkilökunnan näköpiirissä ollessaan he tekevät juuri niinkuin ohjekirjassa sanotaan ja muuten he saavat olla kuin ”ellun kanat”.  Tuvan on oltava siisti ja asut moitteettomat.  Sitä ”korppia” (korpraalia) he eivät kuitenkaan suostuneet ottamaan ryhmänjohtajakseen vaan jouduin hoitamaan tehtävää heidän kotiutumiseensa saakka.  Iltalomilla kuljeksimme kaupungilla kaikki kolme mekaanikkoa yhdessä muutaman päivän, mutta pahimmatkin rähjääjät rauhoittuivat muutamassa päivässä ja moikkailivatkin jo tavattaessa.  Perjantaina menin loma-anomukseni kanssa vääpelin toimistoon ja sain nimen alle sanaakaan sanomatta. ”Hyvin tehty vaikka oli täällä kuulemma aikamoinen vilske pari vuorokautta”.  Ilmoitin ovelta vielä, että ”mekaanikko- alikersantit ovat luvanneet toimia tupa yhden ryhmyreinä lomani ajan ja että he ovat vähintäin yhtä hyvin loman ansainneet, kun tulen vaihtoon”.  Hedman lupasi. Tupa yhden porukka toimi sopimuksemme mukaan eikä mitään huomautettavaa enää kuulunut.

Sotaharjoituksia kohdalleni osui kahdet, joista omistamme eli maavoimien järjestämistä pääsin lähes lintsaamaan (välttymään).  Olin pari ensimmäistä päivää kuumeessa ja sain palveluksesta vapauttavan todistuksen sairastuvalta.  Sen jälkeen ilmoitin komppanian päivystäjälle, että menen suuntaradioasemalle päivystämään ja se meni läpi kyselyittä.  Koko ”sodan” ajan siellä ei käynyt kukaan ja minä poikkesin vain pikimmiten ruokalassa syömässä tai teetauolla.  Sotaharjoituksen päätyttyä korjaamon esimies kysyi, missä tehtävässä olin ollut ja kerroin olleeni päivystämässä suuntaradioasemalla.  Jaha, sanoi hän.
Sitten osui hieman huonompi tuuri, luulin, sillä minut määrättiin laivaston sotaharjoituksiin Pansioon ja sieltä johonkin ulkosaareen suuntaradioasemaa pystyttämään noin 60km Pansiosta.  Laivastolla ei jostain syystä ollut tarpeeksi alalle koulutettuja sillä erää ja lainasivat sitten jonkun maavoimilta.  Jouduin laivaston suuntaradioryhmän johtajaksi. Sain Pansiossa tätä operaatiota johtavalta upseerilta ohjeen, että saaresta saatava radioyhteys on pidettävä yllä koko harjoituksen ajan ellei hän muuta ilmoita.
Saareen päästyämme pystytimme aseman ensin pariin paikkaan metsän suojaan, mutta yhteyttä ei saatu.  Vihdoin hyvin läheltä saaren korkeinta kohtaa saimme riittävän signaalin, mutta masto oli jo melko näkyvällä paikalla. Se ei ollut hyvä, sillä tarkoitus oli toimia näkymättömänä.  Reippaasta rakentelusta uupuneina kävimme ruokailun jälkeen hyvin ansaitulle ruokalevolle ja ehdin jo hetken torkahtaa, kun teltan oviaukolla päivystänyt matruusi huusi ”huomion”.  Heräsin hetkessä, mutta vähän aikaa löi tyhjää, kun minun piti ryhmänjohtajana ilmoittaa teltan tehtävä ja vahvuus (henkilömäärä).  Arvomerkkejä oli tulijoilla kaulukset ja hihansuut väärällään ja minulla vilisi laivaston arvomerkit muistissa sikin sokin. Vihdoin arvelin ensimmäisen kommodoriksi ja jälkimmäisen amiraaliksi ja koska sisään tullut oli tuo kommodori, tein ilmoitukseni hänelle. ”Teidän ryhmännekö on pystyttänyt tämän maston”, kysyi amiraali teltan ulkopuolelta ja minä kohteliaasti kerroin niin olevan ”herra amiraali”.  Sitten sanoi kommodori, että masto on liian näkyvällä paikalla ja se pitää heti siirtää alemmas parempaan näkösuojaan.  Sanoin,  että tämä on ainoa paikka, josta yhteys Pansioon saatiin ja että minulla on sieltä määräys pitää yhteys yllä.  Kommodori siihen, että entä jos hän vaatii.  Sanoin, että haluan tuon vaatimuksen  kirjallisena tai että Pansio vahvistaa sen.  ”Jatkakaa”, sanoi amiraali. ”Palaamme asiaan”.  Ei heistä enää mitään kuulunut ja Fouga Magister suihkuhävittäjä kävi illan suussa heiluttelemassa siipiään merkiksi siitä, että oli löytänyt mastomme.  Ryhmäni matruusit alkoivat saada väriä kasvoilleen isojen kihojen lähdettyä ja minä sain suuren suosion porukassa vaikka maakrapu olinkin. ”Kuinka sä uskalsit sanoa niille vastaan, ne oli sentään merivoimien suurimmat kihot? Toi isompi kiho oli vara-amiraali Koivisto”  ”Enhän minä muuta sanonut kuin miten asiat olivat.  Riidelkööt herrat keskenään, jos tarvetta on”, vastailin. Eikä tuo amiraaliksi puhuttelu Koivistoa näyttänyt häiritsevän, vaikka ylennyksen saikin maakravulta. Loppupäiväksi menimme mustikkaan.  Arvelin kerättyäni litran, että vien sen kotiin seuraavalla lomalla, mutta pisteltiin ne lopulta viisaasti porukalla poskeemme illan mittaan.  Laivastolla oli mielestäni aivan kelvollisia suuntaradiomiehiä ja koko porukka oppi tuon reissun aikana niitä käyttämään.   Ai, niin.  Kaksikymmentäneljä metriä suuntaradiomastoa nousi neljänä palana harusvaijerit ja antenni kiinnitettyinä kuuden miehen porukalta parhaimmillaan viidessä- kuudessa minuutissa. Matruusit alkoivat jo tuolla kolmannella kerralla hätyyttämään viestikomppanian pystytysaikoja vaikka maasto oli varsin ”haastavaa” tuolla saarella.

Loppuaika Suomen Turussa Sirkkalanmäen viestikomppaniassa oli jo melko nukuttavaa puuhaa ja nukkumiseen se olisi mennytkin ellei komppaniassa olisi ollut yksi alikersantti ylitse muiden.  Tämä Sulkku oli ilmiömäinen puuhamies vaikka mihin lähtöön, merimieskin kertomansa mukaan. Uskottavin selitys hänen joutumiseensa maavoimiin oli vahingossa tapahtunut unohdus ”toivomuskohdassa” ja toinen unohdus ammatti- kohdassa hakemuskaavakkeessaan.  Sulkku oli kuitenkin nyt kehittänyt puuhaa pikkurahan saamiseksi ja korjaillutkin muutamien tyttölasten teknisiä laitteita.  Lisää töitä olisi ollut tulossa muutaman nuoren kotiapulaisen kautta, kun huoneistoissa oli rikkinäisiä sähkölaitteita ja radioita.  Sulkku ei vain osannut itse niitä korjata.  Nopea ratkaisu oli minun ympäripuhumiseni  ja homma sopi lopulta ajankulukseni oikein hyvin.  Parina kolmena iltana viikolla ja joskus viikonloppuisinkin kävimme paikallisissa huusholleissa viallisia laitteita korjaamassa.  Jos osia tarvittiin, niin Sulkku hommasi ne seuraavaksi päiväksi paikallisista liikkeistä.  Omat mittarini ja työkaluni olin tuonut  kotoa.  Sulkku hoiti rahastuksen ja antoi minulle pyytämäni vähäiset summat.  Loput hän pisti taskunsa ja oikeinhan se oli. Hänhän ne työt hankki ja minulle riitti se minkä arvelin ansainneeni. Tervetulleimpia nuo keikat olivat ihan ajankulun kannalta.

Tammikuun 9. 1962  astelin siviilijunaan kohti Helsinkiä ja jätin Turun taakseni.  Käteeni sain sotilaspassin jossa luki, että olin jatkossa ja tarvittaessa soveltuva suuntaradio- alikersantiksi,  viesti- alikersantiksi ja  kivääri- alikersantiksi. En ollut aivan varma, että  pitikö tuo kivääri-au- soveltuvuus ottaa ansiona vai rasitteena. Kas viestimies on aina viestimies ja aivan erityinen on suuntaradiomies. Kas, kun eivät vielä kirjanneet sitä laivastokeikkaakin sinne nimikkeellä: ”laivaston alikersantti”. No, arvasin kyllä väärin sen vara-amiraalin natsat.  Lupailivat vielä lähtiessä, että kertausharjoituksissa tavataan, mutta unohtivat sitten kutsua kuitenkin.  Jaa mitä sitä kertaamaan, kun kaiken jo osaa, lohduttauduin.

Loppu.

Kirjoitti,  Heimo Kuukkanen

Takaisin