Tämä kuva on Sepon ja Heimon yhteiseltä kanoottireissulta Trutholmenin (Louesaari) saaressa 8.6.1958.
Kuvaaja oli Häkkisten vuokralaisrouva.
Yksi niitä surullisen puolen tarinoita.
Keväällä, jäiden lähdettyä -58, keksimme Häkkisen Sepon kanssa hankkia kanootin, kun Häkkisten silloisella vuokralaisrouvalla oli tietoa halvasta käytetystä. Kävimme sitä katsomassa Trutholmenin saaressa tämän rouvan kanssa ja kurjaltahan se näytti, mutta runko ja rimoitus osoittautui terveeksi. Hinnan sain tingittyä kukkarolleni siedettäväksi, sillä Seppo ei osallistunut rahoitukseen. Kanootinraato kuskattiin vuokralaisen moottoriveneellä mattorantaan ja siitä käsikärryillämme Käätis 8:n pihalle remonttia varten. Kuukauden päivät sitä sitten yhdessä korjasimme. Uusi kangas, moninkertainen lakkaus päälle ja raadosta paljastui pikku hiljaa tosi sulavalinjainen kilpakanootti. Kontulan suolle raahasimme sen koeuittoon isolla porukalla niinkuin tapana oli ja kokeiltiin siellä kyytiin istumistakin. Kaikki osallistujat ja pari ulkopuolistakin oli läpimärkiä ja mudassa, kun lampsimme takaisin Käätypolulle. Kanootti oli siis tosi kiikkerä, kilpakanootti kun oli.
(olin mukana kun Heimo yritti eskimokäännöstä. Tuli puolikäännös. Hannun välikommentti)
Seuraavassa viikonvaihteessa eli 8.6.-58 päätimme Sepon kanssa tehdä retken Trutholmenin saarelle, jossa tällä Häkkisten vuokralaisrouvalla oli lomapaikka. Matkaa oli karttamme mukaan noin 25 km saaria kierrellen ja kun sovimme, että melomme pitkin rantoja turvallisuuden vuoksi, niin matkaa laskettiin syntyvän ehkä 30 km suuntaansa. Kanootin rakentelun lomassa kävimme läpi turvallisuusohjeita keskenämme ja pääsääntöjä oli, että vain uima-asuisena melotaan ja kaikki varusteet pidetään kanootin sisäpuolella. Takit, farkut ja saappaat olivat ehdottomalla kieltolistalla, koska niiden kanssa ei voinut uida. Sekin tuli kokeiltua koeuittoreissulla ja todeksi havaitsin … puolikkaan eskimokäännöksen jälkeen.
Aamuvarhaisella lähdimme liikkeelle. Meillä oli korkista muotoillut ponttoonit turvavarusteina kanootin kyljissä remmeillä kiinni, mutta ei niiden kanssa lopulta voinut meloa. Aallot osuivat niihin satunnaisesti ja ne olivat kaataa meidät useamman kerran. Purimme virityksen pois erään saaren rannassa. Tuulta oli viitisen “boforia” eli 9-11m/s ja vaahtopäitä. Matka jatkui nyt nopeammin, mutta vettä alkoi tulla istuma-aukon suojakankaan raoista sisään, kun aallot tulivat kannelle ja lisääntyvä vesi sisällä alkoi hermostuttaa. Kävimme taas eräällä luodolla tyhjentämässä kanootin ennen viimeisen avoimen selän ylitystä ja matka jatkui sieltä suoraan perille. Luodon kivikoista löysimme muutaman haahkan- ja lokinpesän joista söimme munan – pari pesää kohden pahimpaan nälkäämme. Lokit tosin ilmaisivat rääkyen ja hyökkäillen haisevan vastalauseensa.
Aallot kasvoivat nyt avoimella selällä ja kanootin yli tuli jo joka toinen niistä. Vesi oli +6 asteista ja takapuoli oli jäässä molemmilla. Kun vettä tuli enemmän sisään, kanootti kulki syvemmällä puhkoen hienosti laineet ja matkanteko nopeutui. Oli se silti tosi iso helpotus, kun viimein kanootti karahti Trutholmenin rantaan jossa oli teevesi vastaanottajarouvalla hetkessä kuumana. Kaatoipa rouva vielä kohtuullisen lorauksen punssiakin sekaan paleleville, vaikkakin alaikäisille, melojille. Paluumatka sujui samoissa merkeissä kuin menokin, mutta nyt oli myötätuuli ja se helpotti matkantekoa. Hutivedot tosin lisääntyivät, kun aallon pohjat olivat nyt syvempiä ja pari kertaa oli kaatuminen hyvin lähellä.
Illansuussa rantauduimme vanhaan mattorantaan ja piilotimme kanootin kaislikkoon. Seppo kyseli, että voisivatko he kaverinsa Mäkisen Reiman kanssa käydä viikolla harjoittelemassa ja minä lupasin. En voinut kieltääkään, kun Seppo oli ollut kanoottia korjaamassakin. Varoittelin poistumasta rannan välittömästä läheisyydestä, sillä molemmat pojat olivat huonoja uimareita ja vesi oli reilusti alle kymmenasteista Vartiokylänlahdellakin. Seppo lupasi toimia sopimiemme sääntöjen mukaisesti.
Seuraavana päivänä eli 9.6.-58 tulin töiden jälkeen kotiin ja poikkesin heti Häkkisille kyselemään mitenkä päivä oli mennyt ja olivatko olleet melomassa. Saima Häkkinen oli kotonaan kovasti huolissaan, kun Seppo ei ollut kotona hänen töistä tullessaan, niinkuin he olivat sopineet aamulla. Juttelimme siinä niitä näitä ja arvelin kyllä ääneen mistä puhetta oli ollut eilen. Saima ei tiennyt asiasta mitään ja hermostui nyt kovasti. Minä sanoin poikkeavani saman tien Mäkisillä kyselemässä, jos heillä olisi parempaa tietoa pojista. Ei ollut. Ajoin fillarilla mattorantaan katsomaan ja totesin kanootin olevan poissa ja kyseltyäni matonpesijöiltä, joku muisti nähneensä poikien lähdön aamulla. ”Mutta takaisin en ole nähnyt heidän tulevan”. Ajoin takaisin Mäkisille, jonne Saimakin oli jo mennyt. Sanoin, että pari paikkaa tulee mieleen missä pojat voisivat olla eli Vartiokylän lahden pohjukka ja Vikkullan lahti Kallvikin niemen toisella puolella. Sinne on vesitse 20 km ja matkan pituus on voinut yllättää melojat.
Reiman isä antoi Reiman mopon käyttööni, että selviäisin kierroksestani mahdollisimman nopeasti. Ajoin heti lahdenpohjukkaan ja kun siellä ei mitään näkynyt pudottelin Mustavuoren läpi polkuja pitkin Vikkullan lahdelle. Ei jälkeäkään pojista. Palasin takaisin Mäkisille. He olivat jo soittaneet poliisille, jos joku ilmoitus olisi tullut. Sinne oli kerääntynyt paljon huolestuneita naapureita ja melkein samassa poliisista soitettiin, että Villasaaren edustan selältä oli löytynyt kuvausta vastaava kanootti kumollaan. Vaatteita, pari melaa ja isoja tyhjäksi puhallettuja vesilinnunmunia oli joka puolella ympärillä. Rantaan oli niiltä main lähes 500m joka suuntaan. Joku mökkiläinen Villasaaresta oli luullut kuulleensa avunhuutoja, mutta sille puolelle saarta päästyään ei enää kuulunut eikä näkynyt mitään. Löytäjät olivat Vartiokyläläisiä, isä ja poika kotimatkallaan töistä ja minun piti heti lähteä mattorantaan tunnistamaan kanootti. Helppo tunnistus, vaikka itku kurkussa.
Kosan kanssa haimme kanootin pois rannasta seuraavana iltana. Sen jälkeen en sitä pariin vuoteen käyttänyt. Muistaakseni Reiman ruumis löytyi noin kolmen viikon ja Sepon vasta parin kuukauden kuluttua. Molemmilla oli ollut nahkatakit päällä, farkut ja saappaat jaloissa eli ei mitään mahdollisuutta uida ja pelastua. Luulin näkeväni Seppoa kaupungilla aina kun vähänkin samantyppinen poika vilahti näköpiirissä – vielä hautajaisten jälkeenkin. Ystäväni Vakkalan Erkki kertoi jokin aika sitten nähneensä tapahtuman jälkeen unia joissa Reima hyvin todentuntuisesti vakuutti Sepon heiluttaneen kanoottia kiusallaan ennen kaatumista. No, unet ovat unia ja näyt näkyjä, lopullista totuutta tapahtumien kulusta emme saa koskaan tietää.
Kirjoitti: Heimo Kuukkanen.
Kari Tirkkonen kertoi myös omista kokemuksistaan tuona kohtalokkaana päivänä.
Heillä oli katiska Vartionkylän lahteen laskevan puron suulla ja hän muisteli, kuinka he kävivät kokemassa Kostin kanssa katiskaa mutta eivät löytäneet sitä, koska joku oli sen käynyt siirtämässä.
Pojat ajattelivat, että Sepon ja Reiman oli sen täytynyt tehdä sinä samana aamuna kun he lähtivät veneturmaan johtaneelle retkelleen, koska katiskaa ei oltu merkitty, eikä se ollut näkyvissä.
Kertoi Kari
Hannu jatkaa:
Minä olin se onneton joka Saima äidille toin viestin kanootin löytymisestä. Olin ilmeisesti Heimon masinoimana lähtenyt mattorantaan päivystämään tilannetta kun kaukana Vartsikanlahdella näkyi moottorivene joka näytti hinaavan jotakin perässään. Kun vene lähestyi, erotin tutun kanootin narun nokassa. Toiveikkaana ajattelin, että pojat ovat veneessä mukana, mutta niin onnellisesti asia ei ollut. Kyselin moottorivenekuskilta oliko pojista havaintoa mutta eivät olleet nähneet heitä. Fillaroin heti Häkkisille kertomaan, että kanootti oli löytynyt. Yritin lohduttaa, että pojat ovat varmasti jonkin saaren rannassa ja kanootti on karannut. Huolestunut Saima äiti lähti siitä paikasta Reiman kotiin kertomaan sanomaa eteenpäin.