Radio on kuulunut kodin kalustoon jo varhaisesta lapsuudesta. Meillä oli sellainen vanha vikisevä ja uliseva ”höyryradio” myös hyvin pitkään.
Kun isä sitten, Vartsikassa jo asuessamme, toi kotiin Philipsin näppäin ULA-radion, oli naamat vehnäsellä. Ääni oli ihan hifiä verrattuna entiseen kähinään.
Sieltä sitten kuunneltiin Lastentuntia ja Kankkulankaivolla ohjelmaa. Eihän niistä aikuisille tarkoitetuista vitseistä juurikaan mitään ymmärretty mutta naurettiin kuitenkin mukana. Mikki Hiiri merihädässä oli aina yhtä traaginen ja loppuun asti piti jännittää, että selviikö se sieltä hengissä vai viekö Meripeikko tällä kertaa sittenkin hiirulaisen. Suomenjoutsen kuitenkin ehti joka kerta hätiin. En silloin tiennyt, että sellainen ”koululaiva” ihan oikeasti oli olemassa. Pidin sitä oikeana joutsenena joka Mikin pelasti. Myös vesikirppusen kohtalo oli kovin surullinen.
Isompana olivat mieliohjelmia Pekka Lipposen seikkailut ja Hyvää iltaa, nimeni on Kox josta kehittyi leikki josta on tarnoitakin näillä sivuilla.
Minua kiinnosti kovasti, varmaan kuten kaikkia lapsia, että mistä se ääni oikein radioon tuli. Olin pitkään vakuuttunut, että radion sisällä oli pieniä ihmisiä. Kurkistelin takaseinän reijistä sisälle ja näin siellä pienet lamput ja ikäänkuin näyttämön jota lamput valaisivat. Näyttelijöitä vaan ei näkynyt. Ajattelin, että kovinpa on ujoa porukkaa kun eivät uskalla näyttäytyä. Mistä lienee repliikkinsä laukoneet, piiloista.