Televisiohan keksittiin jo 30-luvulla, mutta yleistyi sitten Suomessa 50-luvulla.
Meidän isä oli periaatteen ihmisenä sitä mieltä, että me ei telkkaria tarvita. Kun me lapset kuultiin muilta, jotka olivat vastaanottimen hankkineet, niistä jännittävistä sarjoista ja ohjelmista, joita sieltä tuli, alkoi tietenkin marina, että mekin halutaan katsoa televisiota. Naapurin siihen aikaan lapseton Vinnarin pariskunta hankki telkkarin heti ja he lupasivat, että me lapset saadaan tulla sinne katsomaan lastenohjelmia. Kyllähän isä sitten meidät päästi naapuriin. Me kaikki kolme istuttiin hiirenhiljaa ja seurattiin ohjelmia. Toisella silmällä oli seurattava Vinnarin koiraa Moppea, sillä se ei pitänyt siitä, että vieraitten jalat liikkuivat. Tarttui äkkiä kiinni, jos joku liikahti. Tokko se sentään kovin äkkiä puri, jos isäntäväkeä oli paikalla, mutta varmuuden vuoksi oltiin liikkumatta koko aika, kun telkkaria oltiin katsomassa. Ei kait se aina niin helppoa ollut! Kun isä sitten kyseli Vinnareilta ollaanko me oltu kiltisti, niin uskoakseni Vinnarin Hiljalla ei koskaan ollut huomautettavaa meidän käytöksestä. Moppe varmaan muuten kosti meille sen, että meidän isä oli kerran lyönyt sitä. Oli yrittänyt purra isää, kun isä meni Vinnarin pihalle ja isä tempperamenttisena ihmisenä huitaisi sitä jollain karahkalla. Moppe pelkäsi sen jälkeen meidän isää eikä enää tarttunut isään enää kiinni missään vaiheessa ja me lapset saatiin sitten pelätä Mopen kostoa.
Kyllähän isä sitten jonkun ajan kuluttua antoi periksi, ja osti television. Isää alkoi harmittaa, että penskat halusivat joka ilta mennä naapuriin kylään. Ja toisaalta olihan se vähän imagokysymyskin. Kyllä sitä TV:tä alkuun myös katsottiin. Kaikki ohjelmat testikuvaa myöten piti katsoa. Olihan se liikkuva kuva niin erikoinen. Lempisarjani taisi olla Rin Tin Tin. Isä yritti jarruttaa meidän telkkarinkatselua ainakin siten, että me ei saatu katsoa mitään, mikä oli kielletty lapsilta. Vähän vaikeaa meitä oli kuitenkin estää katsomasta (joskus vähän salaa) tai ainakin kuuntelemasta, jos televisio oli auki, me kun kaikki nukuttiin samassa huoneessa. Periaate sinänsä oli kyllä hyvä ja kannatettava. Alussa yritin samaa oman pojan suhteen, mutta jossain vaiheessa taisi vähän lipsua sekin periaate.
Puhelinta pidettiin meillä myös kauan tarpeettomana. Kulkihan posti, ja kirjeenvaihto oli siihen aikaan vilkasta. Ja jos jollain oli tärkeää asiaa, niin ainahan asiasta saattoi tulla kertomaan paikan päälle. Joskus mua kyllä vähän hävetti varsinkin koulussa sanoa, ettei meillä ole puhelinta, kun joku kyseli puhelinnumeroa. Ehkä olen perinyt vähän isän luonnetta siinä suhteessa, etteivät kaikki vempeleet ole niin tärkeitä. Minulla kesti todella kauan ennen kuin olin sitä mieltä, että minä tarvitsisin kännykkää. Ei auttanut vaikka mies ja poika sanoivat monta vuotta, että täytyyhän minutkin tavoittaa joka hetki ja joka paikasta.
Joulupukki sitten ratkaisi asian ja toi lahjaksi kännykän joitakin vuosia sitten. Lahjastahan ei voinut kieltäytyä!
Riitta
Televisiot yleistyivät meidän kulmilla pikku hiljaa 50-luvun lopulla. Ensitutustuminen minulla tapahtui luokkakaverini Esa Tähkän kotona Humikkalantiellä, mutta sitten kun Tirkkosille hankittiin telkkari, sain Karin kutsusta käydä heillä katselemassa kiinnostavia sarjoja. Eräänä syyskuisena keskiviikkoiltana olin kellarin puuvarastossa tekemässä uutta piilaria, kun pihaamme ajoi pakettiauto ja sieltä kannettiin Philips-televisio. Ehdittiin vielä asentaa antenni paikoilleen ennen kuin Rin Tin Tin alkoi. Ja illalla Dan Mathews ajoi takaa poliisiautollaan New Yorkin rosvoja. Sen piilarin teko jäi sitten kesken lopullisesti. Mutta kyllä se television saanti oli merkkitapaus koulupojan elämässä.
Vierailut televisiollisten kaverien kotona olivat siis alkuaikoina yleisiä. Yksi silloinen tapaus on jäänyt mieleeni: Kosti kyseli Kukan Hannulta voisiko päästä katselemaan testikuvaa, ja pääsihän hän. Selitys: Ohjelmatiedot lehdissä olivat niin tarkat, että Kosti tiesi ennen varsinaisen lähetyksen alkua illan suussa lähetettävässä testikuvalähetyksessä olevan Elvis Presleyn musiikkia ja Kosahan oli myös rock and roll-miehiä. Samat soundit kuuluivat Vakkalan yläkerran avoimesta ikkunasta, kun Kosti soitteli Tutti fruttia ohikulkijoidenkin iloksi kovaääninen ikkunalaudalla.
Kirjoitti Leo Kinnari
________________________________
Omat muistoni television tulosta keskittyivät pääasiassa Kairavuon olohuoneeseen. Sain joskus käydä heillä TV:tä katsomassa. Meillekään TV ei tullut suinkaan ensimmäisten joukossa. Varsinkin piirretyt olivat suuressa suosiossa ja ne viulut maksoi Fazer, eli hyvin ovat mainokset purreet.
Muistan TV:n alkuajoilta vielä muutamia mainoslauluja joista tässä yksi malliksi, jota en ole saanut päästäni vieläkään. Ehkä dementia joskus armahtaa:
”Eho ompi oiva uusi pesujauhe ja se on niin hellä käsille, käsille. Eho antaa pyykillenne puhtaan raikkaan tuoksun ja se pesee vielä valkoisemmaksi. Vielä valoisemmaksi. Eho on täällä, Eho är här”.
Aleksis Kiven kihlauksen muistan katsoneeni Marjaniemessä asuvan koulukaverini kotona. TV kun oli sen verran harvinasita herkkua tuolloin, niin melkein jokainen leffa jäi mieleen.
Ihan eka TV:seen tutustuminen kävi hieman surkealla tavalla. Äiti houkuttelin minut kylään sillä verukkeella, että sielä voisin nähdä TV-ohjelmaa. En muista perheen nimeä mutta perheen äiti oli ollut kait äidin vanhoja nuoruuden kavereita. TV:n katselu jäi kovin pintapuoliseksi, sillä se oli rikki. Laitteena se herätti kovastikin kiinnostusta, sillä sen kotelo oli läpinäkyvää muovia ja muistan siinä olleen pyöreän kuvaputken. Jos se olisi ollut toiminnassa, olisi näkymä hehkuvine putkineen ollut taatusti vielä komeampi.
Sainpa sitten myöhemmässä elämässäni ihan tarpeeksi tiirailla TV-koneistoja Heiskan TV-ja Radiohuoltoliikkeessä kesäduunissa ollessani. Niiltä ajoilta muistan yhden Heiskalle sattuneen tapaturman jossa TV oli kallistunut kuljetuksen aikana ovea vasten ja se putosi pihalle kun Heiska avasi, pahaa-aavistamatta oven.
Sain elämäni ensimmäisen restaurointitehtävän. Aika hyvännäköiseksi tuo laite sitten saatiin ja se kelpasi asiakkaallekin. Kun en tarkemmin enää jälkitilanteesta tiedä, en osaa sanoa, pitikö Heiskan subventoida kolhua vielä huoltotoimenpiteen hinnassa?
Meille tuli TV myös melko myöhään. Se ostettiin käytettynä.
Kirjoitti: Hannu Kuukkanen
Tuo Hannun mainitsema TV:mme oli neuvostoliittolaisvalmisteinen Temp-TV. Kaappimallinen 17″:n TV, paino n. 60 kiloa.
Käytiin sitäkin naapurustosta jonkin verran katsomassa, mutta muillakin alkoi jo olla telkkareita tuolloin, niinkuin Riitta ja Leo edellä kertovat. Itse en muista juuri mitään alkuaikojen ohjelmia ja aika vähän TV:tä katsoinkin, mutta kun aloin niitä työkseni korjata, niin ”Peyton Place” oli se sarjaohjelma, joka kylänraitin tyhjensi. Voi onnetonta sitä jonka telkkari silloin hajosi. Onneksi oli naapuriapu usein lähellä, jos TV-huoltomies ei ehtinyt ajoissa. Itse seurasin kyseistä sarjaa lähinnä telkkarin takapuolelta ja kyllä sieltäkin jotenkuten kärryillä pysyi juonenkuluista.
Ensimmäisen oman telkkarin rakensin Helkaman TV-huollon romuista eli osista jotka oli poistettu käytöstä korjauskelvottomina tai siis sellaisina joita ei kannattanut enää korjata. Hyvä tuli, vain takakansi jäi puuttumaan.
Kirjoitteli, Heimo Kuukkanen
