Peltsiä (risukkoisempia osia) ja etu- ja Takakaltsin metsiä, hallitsivat aikoinaan Intiaanit. Intiaaniporukoita veti Vakkalan Kosti. Muistan pari kiperää kohtaamista heidän kanssaan. Emme silloin tunteneet Intiaanipoikia, joten tilanteet olivat kaksin verroin jännittävämpiä.
Olimme kerran Vilhusen Pekan kanssa Peltsillä voikukkia poimimassa. Menimme hieman kauemmas puronvartta ja yht’äkkiä eteemme ponnahti ruohikosta Inkkari sotakirves heiluen. Silloin meitä vietiin. Taisi jäädä voikukatkin tanterelle kun poikaset painelivat polkua ojien yli tuulen nopeudella. Vasta Vilhusen tontin takana aloimme hellittää vauhtia ja pälyillä taakse, josko Inkkari olisi luovuttanut. Eipä se kait ollut meitä edes lähtenyt seuraamaan.
Toisesta kohtaamisesta voi Heimo kertoa enemmänkin. Se tapahtui Etukaltsilla, Käätypolun mutkassa. Tapahtumasta, tai tapahtumapaikasta löytyy myös kuva jonka voin kaivaa esille. Se oli hetki, jolloin Heimo ja Kosti tutustuivat toisiinsa. (”Inkkarien kohtaaminen”- niminen tarina) Myöhemmin, kun varsinaiset, alkuperäiset Intiaanit olivat kyllästyneet leikkiin ja tulleet meille tutuiksi, teimme itse pajukkoiseen osaan Peltsiä oman inkkarileirin. Nuoria pajuja taivuteltiin latvasta nipuksi ja niiden väleihin punottiin koripunoksella oksista vankat seinät. Joitain majoja tiivisteltiin erilaisin lisäainein myös vedenpitäviksi mutta pääasiassa ne olivat luomumateriaalista.
Teimme myös rauhanpiippuja. So. sopivasta kohtaa ohutta puunrukoa otettu pieni palanen josta sojotti pitkä oksa (lue: piipunvarsi). Tulipesä kairattiin rungonpalaan. Polttoaineena ei ollut suinkaan tupakka vaan suoturve joka kyti itsekseen mukavasti kopassa. Rauhanpiippujemme mukaan olimme hyvin rauhatahtoisia Inkkareita emmekä pelotelleet ketään. Kaiketi vain toisiamme. Silloin tällöin piti joku jostain syystä sitoa toteemiin ja oli asialle eduksi jos itse osasi vapautua pinteestä.
Kirjoitti: Hannu Kuukkanen
