Käätypolun kiljukaulat
Vinnarien myytyä talonsa kuusikymmenluvun alussa sen ostivat Raili ja Pekka Härkönen. Me Sirpan kanssa olimme juuri ostaneet vanhemman Ilvosen mökin Käätis 11:sta (jossa oli kahdella jalalla juokseva vesi molempiin suuntiin, öljykamiina ja puuhella) ja jostain syystä ”kemiat” ja huumorintaju olivat kovasti samalla aaltopituudella molemmin puolin. Ystävystyimme pikavauhtia ja asiaa oli, turhaa ja tarpeellista, melko tiheään molemmin puolin. Sitten Raili ja Sirpa huomasivat säästää askeliaan ja alkoivat huudella pikaiset kuulumiset Tirkkosen tontin yli eli aivan ”handsfree” pikapuheluyhteys. Linjalla oli joskus pieniä häiriöitä, kun Tirkkosen Erkki pyrki kommentoimaan keskustelun aiheita, mutta sekin korjaantui ääntä korottamalla tai ottamalla Erkki mukaan keskusteluun mallilla ”neuvottelupuhelu”. Kyllä mekin Pekan kanssa joskus moikkailtiin Tirkkosten yli, mutta tietenkin harvemmin ja tärkeämmät asiat hoidettiin jomman kumman porttiin nojailemalla ja matalalla rintaäänellä. Tirkkosen Erkin kanssa puheet hoidettiin samoin portilla tai useimmiten vain pihalla seisten, kun siihen aikaan tuo kaupungin hälytaso oli niin alhainen, ettei ääntä juuri tarvinnut korottaa puhellessaan pihasta toiseen. Pihasta toiseen oli käytännössä ja keskimäärin sellaiset 25-30 metriä, mutta yksi piha väliin teki jo matkaksi 50-60 metriä. Kokeilkaapa huviksenne yhden sireeniaidan ja yhden orapihlaja-aidan yli äänenne kantavuutta tuolta etäisyydeltä.
Terveisiä Keuruulle ”Hääköille”, jos jälkeläiset näitä lukevat ja terveiset välittävät.
Oli siellä kulmilla muudan muukin äänekäs naapurin rouva, sanokaamme rouva NN, jolla myös oli varsin kantava ääni. Hänellä oli tapana omiensa lisäksi kouluttaa myös naapuruston lapsukaisia tuolla ”tonttien yli” tyylillä. Siitä sitten tuli joskus sanomista puolin ja toisin vanhempienkin kesken. Allekirjoittanut sai tietenkin usein aivan aiheestakin rouvan jakamattoman huomion ohi vilahtaessaan, mutta olin myös melko teräväkielinen vastailija, josta syystä äitini pöllytti minua kotioven sisäpuolella, vaikka ulkopuolella puolustikin tarmokkaasti. Kerran sitten oli taas yhteenotto menossa, kun olin illalla kulkenut tämän naapurin tontin poikki perhosretkilläni. ”Kulkisit teitä myöten niinkuin muutkin ihmiset ja jne !!!” oli loppukommentti, johon vastailin omiensa kulkevan ihan samoin meidän pihamme poikki. ”Ja se ei pidä paikkaansa. Minä olen meidän lapsemme opettanut kulkemaan teitä myöten ja niin he myös tekevät”. Sanailin jotain suoranaisesta valehtelusta päin naamaa ja vetäydyin näkyvistä, kun silmiini osui perheen poika, joka korvat luimussa juoksi pitkin tonttimme takareunaa kotiinsa päin. Hihkaisin rouvan vielä näkyvissä ollessa, että ”tuolla tuo hyvin kasvatettu näyttää pinkovan pitkin pihaamme”. Sen jälkeen meni muutama viikko ilman päivittäisiä käyttäytymisohjeita. Tosiasiassa pitää myöntää, etten varmaan ollut paukkuineni ja raketteineni aivan toiveiden mukainen naapurin kakara ja varmaan olin hieman turhan pahasuinenkin ”hyvää tarkoittavalle” naapurille vastaillessani. Sörkassa ja Kalliossa oppi kaikenlaista kolmentoista vuoden aikana asuessa ja siellähän sitä tuli käytyä koulutkin loppuun asti.
Kertoili, Heimo Kuukkanen