Koiramaisia juttuja 60-luvulta
Tässä häpeäkseni täytyy tehdä taas tunnustuksia, kun ne toivottavasti alkavat olla rikosoikeudellisessa mielessä vanhentuneita.
Ensimmäinen liittyi siihen Vinnarin Moppeen, joka kävi tosissaan yhteen aikaan myös minun hermoilleni, kun jouduin jostain syystä kulkemaan Kontulan bussilla koulumatkoja. Se haukkui mennen tullen koko tontin matkan ja vähän päälle. Yhtenä iltapäivänä koulusta tullessani poltin hihani totaalisesti. Oli varmaan ollut muutenkin huono päivä ja sitten vielä tuo räyhäävä Moppe. Hain vaivihkaa melko uuden Airis- ilmakiväärini kotoa ja kiertelin menojani tarkkailevien naapurien näköpiirin ulottumattomissa (olin melko hyvä siinä) ja päädyin Takakaltsin kautta Etukaltsille. Olin jättänyt ilmiksen piiloon ja kävin näyttäytymässä Mopelle, joka tulikin vauhdilla rähjäämään aidalle. Menin hissuksiin valmiiksi valitsemaani kohtaan, johon Vinnarin ikkunoista ei nähnyt, nostin ilmiksen olalle ja tähtäsin kuonoon, silmien väliin. Odotin hetken, että koira rauhoittui hetkeksi ja laukaisin. Kova ulvaisu ja Moppe raapi tassuillaan kuonoaan. Kävin aidalla näyttäytymässä ja Moppe mulkoili ja hieroi välillä kuonoaan. Mutta haukkumiset loppui. Kun myöhemmin lähes päivittäin kuljin ohi, niin Moppe hävisi talon toiselle puolelle.
Muutaman kuukauden päästä Vinnarin rouvalla oli ohi kulkiessani jotain sähköteknistä kysyttävää. Muistaakseni hän ei keksinyt mikä sulake piti vaihtaa, kun kaikissa oli nappi tallella, mutta keittiöön ei tullut sähköä ja tiesi minun olevan ammattikoulussa radiolinjalla.
Rouva avasi portin ja sanoi, että missähän se Moppe on, kun se tavallisesti ryntää tähän viimeistään, kun kuulee portin narahtavan. Hän ihmetteli hetken ja huuteli Moppea sitten.
Koira tuli, mutta jäi kohteliaasti muutaman metrin päähän vähän päätään riiputtaen. ”Mikäs sitä vaivaa, kun ei ole sinusta tuon kiinnostuneempi”, ihmetteli Vinnarin rouva. ”Me ollaan vissiin jo tuttuja, kun tuossa aidalla melkein päivittäin tavataan”, vastailin varovasti. No, vikakin selvisi, se oli tyypillinen sulakenapin kiinni tarttuminen ja hoitui parissa minuutissa.
Toinen, pahempi juttu, sattui saman vuonna, kun Pia-koirallamme oli juoksuaika. Kun narttukoira jossain oli juoksullaan, niin yleensä seudun irtourokset suorastaan parveilivat tontilla. Niin meilläkin. Niitä sai aamuisin hätistää luudalla ja kiviä heittämällä ja taas uudestaan heti kun silmä vältti. Pahimpia olivat ne, jotka kävivät kuseksimassa talon nurkkia ja jopa verannan seiniä keltaisiksi.
Yksi oli niissäkin ylitse muiden. Se oli tavallinen pystykorva, mutta se oli yhdessä vaiheessa enemmän meidän pihalla ja verannalla, kun Pia itse. Äiti hermostui sen kanssa ja isäkin, kun ei edes lysoli tai ammoniakki auttanut. Se tuli ja kusaisi joka tolpan eikä isommin jäänyt lysoleja haistelemaan.
Seuraavan kerran, kun koira tuli verannalle nappasin sen kiinni ja pistin hihnaan. Kosa sattui sattumalta poikkeamaan ja selitin tilanteen. Hän muisteli jossain Kontulan suunnalla nähneensä juuri tuon näköisen pystykorvan ja päätimme lähteä tyrkyttämään omistajalleen. Matkalla Tirkkosen Erkki sattui portilleen ja sanoi, että tietää kyllä, kenen koira tuo on ja selitti, miten löytäisimme talon. Hyvillä neuvoilla ja Kosan paikallistuntemuksella löysimme omistajan ja kerroin koiran aiheuttamista ongelmista. ”No, sattuuhan sitä ja minkäs sille voi, kun se ei aina pysy pihassa ja turhaan sitä tänne raahaatte, osaa se itsekin”, sanaili omistaja.
Poltin hihani välittömästi moisesta välinpitämättömyydestä ja sanoin, että ”jos tuo rakki vielä kerran tulee meidän pihalle kuseksimaan, niin se ei kyllä tule takaisin vaivoiksenne”.
Eräänä aamuna kouluun lähtiessäni näin ikkunasta sen taas pyörivän pihallamme ja juoksin kellarin kautta ulos siepaten teräs-jousipyssyni mukaan (sillä ammuttuna nuoli meni testatessa halkoliiterin oven läpi). Huomasin koiran menevän saunan taakse kompostin luo ja hiivin siihen saunan seinustalle. Juuri, kun pystykorva merkkasi kompostin kylkeä, päästin nuolen siitä läpi pumpun kohdalta. Se vain kerran yskäisi ja jäi siihen nuolen varassa nojalleen, nuolen tupsu kyljessään törröttäen. Katsoin hieman hermona ympärilleni ettei kukaan vain nähnyt ja piilotin kiireesti raadon Ahlrosien ja meidän väliseen ojaan ja heitin muutaman risun päälle naamioksi. Illalla myöhään kävin kaivamassa koiran kompostiin enkä isommin kehuskellut ”urotyölläni”.
Meni sitten muutama kuukausi ja oli jotain muuta juttua Tirkkosen kanssa, kun hän ohimennen kysäisi, että tapoitko sinä sitten sen hänen tuttunsa koiran, kun sitä ei ole kuulemma sen teidän käyntinne jälkeen näkynyt. ”No comments”, vastasin hänelle nelosen englannillani valtioviisaasti ja hän sanoi ymmärtävänsä ja vievänsä terveiset.
Huoltomiehenä kylällä pyöriessäni tuli vastaan vaikka minkälaista koiraa. Yksi Pian rotuinen ja tyyppinen Newfoundlandin koira oli myös innokas hyppimään vasten tulijaa ja isäntä sanoi, ettei se millään oppinut olemaan hyppimättä vaikka kuinka sitä komensi. Sisään tullessani se sitten pyrki ”suuhun” koko 50 kiloisella ystävällisyydellään ja pukkasin sitä saman tien palleaan polvella niinkuin Piaakin aikanaan. Koira urahti, pudottautui jaloilleen ja yritti heti uudelleen. Toistin tempun ja nyt meni jakeluun. Hyppely loppui. Isäntä katsoi hetken epäuskoisena, että ”sattuikohan sitä nyt” ja sanoin, että tuskin, mutta ”saattaa se vähän olla loukkaantunut noin henkisesti, kun te annatte se hyppiä, mutta minä en”. Isäntä jäi varmaan vielä mentyänikin miettimään miten voisi koiralleen hyvittää tuhman vieraan menettelyn. Kävin samassa perheessä vielä jälkeenpäinkin pari kertaa eikä koira enää hyppinyt. En arvannut kysyä, kumpi oli oppinut, omistaja vaiko vain koira.
Siinä Valkoisen Ristin mäessä eli juuri sitä vastapäätä asui Sirpan setä, Eino Juurinen, perheineen, lehmineen, sikoineen ja hevosineen. Hän oli vuokrannut kaupungilta eliniäkseen se tilan ja siitä olisikin monta hyvää juttua, mutta niistä joku toinen kerta. Kaikkihan nimittäin Eikan tunsivat kylällä hevoskärryineen tai rekineen. Siinä Eikan naapurissa oli sitten kerran telkkari rikki ja Eikka soitti, että mene käymään, kun hän lupaili. Minä menin. Talossa oli iso karhu- ja susikoiran sekoitus, joka tuli heti ”iholle” ja kyttäsi kuono kiinni jokaista liikettä, minkä tein. Otin juuri työkalulaukustani tarvikkeita, kun koira sieppasi laatikollisen komponentteja suuhunsa ja peruutti pöydän alle saaliineen. Sanoin isännälle tarvitsevani ne heti ja että se oli melko arvokas laatikko puruleluksi. Isäntä sanoi, että ”ei sitä nyt saa, kun se ei varmaan sitä anna” ja minä siihen, että ”kalliiksi se sitten tulee, jos en äkkiä saa niitä ehjinä takaisin”. ”No minä yritän hakea remmin ja jotain makkaraa, jos saisin sen houkuteltua antamaan sen laatikon.” Isännän mentyä uhkasin koiraa pöydän alla nyrkilläni ja sieppasin laatikkoni. Koira tyytyi yllättäen kohtaloonsa ja isäntä ihmetteli, että kuinka siinä nyt noin kävi ja vei makkarat takaisin kaappiin.
Telakujalla oli vähän vastaavanlainen tilanne, kun menin telkkaria korjaamaan. Talon isäntä sanoi puhelimessa huoltokäyntiä tilatessaan, että hän pistää sitten siihen aikaan koiran sisään, niin voitte tulla suoraan ovelle. Astuin sitten portista sisään ja muutaman askelen pihan puolelle, kun aidan viertä tulee hirmuista kyytiä sellainen karhukoiran tapainen. Ei hauku, ei heiluta häntäänsä vaan irvistää juostessaan uhkaavasti Vilkaisin äkkiä ympärilleni, että näkyisikö talon väkeä maisemassa, mutta ei. Vaihdoin äkkiä työkalulaukun vasempaan käteen ja samassa koira oli kohdalla. Löin kaikin voimin sitä silmien väliin nyrkilläni ja koira vinkaisi, heitti kuperkeikan vauhdissa, sai uudelleen jalat alleen ja meni yhtä lujaa takaisin talon taakse mistä oli tullutkin.
Hetken päästä olin ovella ja soitin kelloa. ”Jaha, jokos te tulitte, onkos se kello jo sitten niin paljon ja missäs se meidän koira oikein onkaan?”. TV tuli korjattua ja isäntä lähti saattamaan portille. ”Kun se meidän koira on vähän vihainen vieraille eikä sitä saa oikein tottelemaan”. Koiraa ei heti näkynyt missään, mutta juuri portista mennessäni se jolkotti pitkin aidan vierustaa. ”Mikä sillä on, kun ei tule haukkumaan vierasta”, ihmetteli isäntä. ” Tutustuimme tullessani tuossa portilla”, sanoin.
Huonommin kävi erään Vartiokyläläisen autoilijan pihassa, kun olin samanlaisella asialla. Iso susikoira oli vastassa ja avoimesta ikkunasta kuuluvista äänistä päätellen talon emäntä puhelimessa. Olin juuri sulkenut portin takanani, kun vahti ilmestyi käytävälle. Se kävi haara-asentoon ja murisi yksiselitteisesti. Menin silti kohti, kun kerran olin ”kova jätkä”, mutta esitys muuttui niin vakuuttavaksi koko hammasrivin näyttelyksi, että arvelin olevan oikea aika suorittaa taktinen perääntyminen. Ei tullut mieleenikään lyödä nyrkillä nenään tai potkia palleaan. Hetken päästä rouva huusi ikkunasta, että ”paikka” ja se oli siinä. Koira istui koppinsa eteen muina miehinä eikä ollut enää minua huomaavinaankaan.
Kirjoitteli, Heimo Kuukkanen