Muutto Huhtasuontieltä 1995
Tuli sitten sekin päivä, kun omakotitalon ylläpito kävi ylivoimaiseksi meille. Me molemmat Sirpan kanssa teimme pitkää päivää firmassa (Laserle Oy) ja taloa ja pihaa olisi pitänyt kunnostaa. Sirpa alkoi katsella uusia asuntoja nyt, kun niiden hinnat olivat laskeneet roimasti laman jälkeen. Muutama vuosi sitten tästä tontista olisi saanut lähes miljoona markkaa ja nyt vain puolet siitä. Sama tietysti koski kaikkia asuntoja. Ainoa asettamani ehto asunnon haussa oli se, ettei siihen tarvitsisi tähdä mitään remonttia viiteen vuoteen ja että vähäinen luottolimiittimme pankissa kestäisi mahdollisen hinnanerotuksen. Rivitaloasunto Nummitiellä Heikinlaaksossa täytti ehdot. Murehtiessamme “menetettyä” talon miljoonahintaa totesimme tarvittavan välirahan nyt kuitenkin olevan enää puolet siitä, mitä se olisi ollut muutaman vuoden takaisilla hinnoilla. Hyvä niin. (Olisi pitänyt myydä silloin ja ostaa uusi vasta nyt ja asua väliaika vuokralla jossain. Pahus, kun ei keksitty.)
Firman työkiireitten keskellä piti nyt vielä siistiä taloa ja ympäristöä esittelykuntoon. Myös pakkaamista piti aloitella hyvissä ajoissa, sillä kaikki paikat olivat tavaraa täynnä, niinkuin ok-talossa pitääkin. Nyt vain olimme muuttamassa puolta pienenpään säilytystilojen suhteen. Turha tätä on tietenkin kertoa, sillä arvaan monen lukijoista kokeneen saman tilanteen: Eli siis jätelava pihaan ja “rakasta romua” lavan täydeltä ulos.
Kertyneen romun merkittävin erä oli pakettiautollinen tyhjiä lasipurkkeja. Niitä oli kertynyt periytymällä molempien suvuista ja lisäksi omasta aktiivisesta säästötoiminnasta. “Jos joskus tarttis” jne. (Niitä varten oli saunan vintillä ihan oma osasto). Paiskoin niitä Puotinharjun ostarin lähes kuution kokoiseen lasinkeräysastiaan liki tunnin ennenkuin auto oli tyhjä. Ne eivät olisi mahtuneet ehjinä siihen mitenkään.
Kun näyttöpäivä oli jo sovittu vajaan parin viikon päähän, huomasin etelänpuoleista seinää katsoessani, että viime kesänä maalattu uusi maali pullisteli omituisesti muutamasta kohtaa. Puhkaisin pullistuman ja siellä oli kosteutta. Olin hetken lähes paniikissa ja mietin syytä moiseen. Yön pyörittyäni sängyssä päättelin syyn olevan meille uutuutena myydyn öljymaalin tiiviys. Se esti sateen imeytymisen lautaan, mutta ei päästänyt seinän läpi tulevaa höyryä ulos, koska silloisessa rintamamiestalon rakenteessa ei ollut riittävää ilmarakoa ulkolaudoituksen alla vaan se oli naulattu suoraan vinolaudoitukseen. Se olisi vaatinut “hengittävän” maalin, niinkuin edelliset ilmeisesti olivat olleet.
Selvittäessäni korjausmahdollisuuksia näin lyhyellä ajalla irrotin seinän alalistat ja kurkin alle. Siellä oli pieni rako, muttei riittävä. Löin alta päin kapeat kiilat laudoituksen alle ja löysäsin nauloja ylempää erikoistyökalulla sitä mukaan, kun kiilat etenivät. Kun kiilat olivat paikoillaan, naputtelin naulat kiinni. Nyt siellä oli sentin rako katonharjaan saakka ja seinä pääsi kuivamaan auringon paistaessa. Huh! Seuraavana päivänä oli ensimmäinen näyttö.
Kun kauppoja hierottiin, selvitin ostaja Jari Aarniolle tilanteen. Hän oli onneksi rakennusalan miehiä ja ymmärsi asian. Ilmeisesti ei jälkeenkään päin ole mitään ongelmia tuosta tullut, koska olemme pysyneet puheväleissä ja jopa ystävinä.
Muuttopäivinä pakettiautomme ja peräkärry kulkivat taajaan Vartiokylän ja Heikinlaakson väliä ja osoittautui nopeasti, että tavaraa oli edelleen liikaa, mutta onneksi meillä oli muutama piippuhylly firmassa katon rajassa johon saatoimme loput varastoida.
Niin päättyi asumisemme Vartiokylässä, mutta onneksi eivät yhteydet mukaviin naapureihin ja ystäviin katkenneet. Käymme ainakin kerran vuodessa Vartiokylän kirkolla itsenäisyyspäivän myyjäisissä ja joskus muuten vain ohikulkumatkalla. Sirpa ehti asua Vartiokylässä 50 vuotta ja minäkin yli 40 vuotta. Sydän jäi sinne ja lapsuuskin.
Kertoili, Heimo Kuukkanen