Hiihtoa ja luistelua
Heimokin muistelee hiihtojaan ja luistelujaan…
Joskus ikivanhaan v .-47 -48 talvella, kun isäukko oli tontin ostanut sieltä Käätypolulta, hiihdimme ensimmäisenä talvena katselemaan paikkoja. Olin silloin siis seitsemän ikäinen eli iso mies ja kelvollinen hiihtämään mänttiremmisuksilla reilut kymmenen kilometriä Sörnäisistä meren jäitä pitkin Vartiokylään ja takaisin. Ja hiihdinhän minä. En vieläkään ymmärrä miten faijalla hermot kesti odotella ”räpeltäjää” perässään mennen tullen, mutta kai sitä siihenkin aikaan olisi heitteillejätöstä saanut tuomion. Iltahämärän aikaan muistaakseni kyllä palattiin kotiin L.Brahenkadulle, vaikka tontilla paistettiin nuotiolla makkarat ja syötiin voileivät. Minulla ei kuuleman mukaan ollut tapana itkua vääntää, mutta ei se varmaan kaukana ollut loppumatkasta.
Seuraava yhteinen retki faijan kanssa tehtiin tuossa v.-53 -54, kun oltiin jo muutettu Vartsikaan. Menimme luistellen meren jäitä myöten Tammisaloon isovanhempieni luokse. Se oli huimaa. Minulla oli faijan ikivanhat ja ruttuiset pikaluistimet, jotka hirmuisesti topattuina ja nyöritettyinä pysyivät kuin ihmeen kaupalla jalassa, mutta niillä pääsi tosi lujaa. Jää oli parempi kuin Vartsikan kentällä ja myötätuuli Tammisaloon asti. Aurinko paistoi ja kivaa oli. Paluumatkalla oli vastatuuli ja varmaan aurinkokin oli jo pilvessä. Luistimetkin hiersivät ja lenksuivat. Lähtisin silti koska vaan uudelleen (säävarauksella ja jos olis pikkikset ja jos Sirpa päästäis’ ja jos olis jäitä).
Jokunen vuosi myöhemmin Vartsikan kentällä kokeilin pari kertaa niitä pikkiksiäni, mutta siellä niiden kanssa meinasi tulla tosi murhetta. Sillä kertaa luistelin radan ulointa reunaa ja porukkaa tuli pikku hiljaa lisää kentälle. Huutelin ohitellessani, että varokaa vähän ja välillä isompaankin ääneen. Sitten tuli parempi väli, kun porukka tuntui harventuneen ja lisäsin vauhtia. Parin kierroksen jälkeen yksi poika tuli hangesta radalle juosten ja suoraan eteen. Ei mitään ollut enää tehtävissä. Tiputtauduin takamuksilleni ja vedin luistimet alleni ja törmäsin lähes täydessä vauhdissa kaveriin. Yhdessä nipussa mentiin sitten kentän päädystä hankeen. Kaveri pyöritteli hetken päätään ja kysyi, että ”mistä sä siihen tulit”. Sanoin, että ”tuolta tulin ja tonne olin menossa ja nyt lähden himaan, jos vaan nousisit pois pikkiksiltäni, että pääsen lähtemään”. En enää sen jälkeen mennyt pikaluistelemaan Vartsikan kentälle kuin yhden kerran ja senkin iltayöstä, kun kenttä oli tyhjä ja valot sammutettu. Alkoivat ne pikkiksetkin jo pienuuttaan puristamaan.
Kirjoitteli, Heimo Kuukkanen