Heimo Kontulan suon Humikkalantien läheisellä lähteellä. Oletettavasti hän pyydystää hyttysentoukkia ja vesikirppuja kotiakvaarioon kalanruuaksi. Tämän lähteen ohi kävelin tyynen rauhallisesti, koska en tiennyt, että se oli vain parinkymmenen metrin päässä Kontulantielle eli Humikkalantielle johtavasta metsätiestä ja käännyin juuri päinvastaiseen suuntaan. Kuva saattaa olla Vakkalan Kostin kuvaama. Ehkä Heimon kameralla?
Lähdimme eräänä varhaisena kesäaamuna Heiskan kassa perhosjahtiin Kontulan Suolle. Lähtö oli jo sinänsä offensiivi, sillä juoneen kuului, että isää ja äitiä ei saanut herättää. Tästä syystä olimme keränneet kaiken tarpeellisen jo illalla yläkertaan. Heimo oli sitä mieltä, että sisäportaitakaan ei saanut käyttää niiden ääntelyn vuoksi. Tästä syystä laskimme palotikkaat (haitaritikkaat) ja kiipesimme äänettömästi niitä myöden pihalle. Epäilen kyllä äänettömyyttä sillä roikkuvat rautatikkaat tahtoivat väkisin kolahdella seinää vasten.
Minulla oli lämmin ”pomppatakki”, oikein kalanruoto tweediä; Heimon vanha talvitakki aamukylmyyttä vastaan. Kaikki meni retkellämme hyvin siihen saakka, kunnes suolla Kontulan suuren siirtolohkareen paikkeilla, Heimo tapasi Kostin ja oli sitä mieltä, että minun oli lähdettävä kotiin. Olin käynyt suolla kenties kerran ennen sitä, enkä osannut siellä liikkua ja johon vedoten pyysin saada jäädä porukoihin. Heimo väitti, että löytäisin helposti polkua takaisin kunhan vain menisin suoraan.
Suutuspäissäni sitten tietenkin menin ”suoraan” ja oikaisin mutkaiselta polulta kanervikkoon. Tuittuilu loppui lyhyeen, sillä edessäni nousi kyykäärme iskuasentoon sähisten. Kävelin takaperin hitaasti takaisin polulle. Polku päättyi kuitenkin risteykseen ja hetken pähkäiltyäni käännyin kahdesta mahdollisesta vaihtoehdosta juuri siihen väärään. Olin sinä keväänä täyttänyt seitsemän vuotta, enkä omannut minkään valtakunnan suunnistustaitoja, joten kiersin suolla klassista eksyneen ympyrää päivänkierron mukaan. Kun tajusin tulleeni kolmatta kertaa samaan paikkaan pääsi parku. Käännyin vastakkaiseen suuntaa toivoen, että voisin sillä tavoin ainakin päästä irti tuosta maagisesta ympyrästäni ja niinhän siinä sitten kävikin.
Tulin seuraavassa vaiheessa Humikkalantielle mutta en tunnistanut juuri tuota kohtaa tiestä. Sitäpaitsi tulin kovin oudosta suunnasta, eli metsästä. Suunnattomaksi typeryydeksi voi sanoa sitä, että en jatkanut kulkuani tietä pitkin, joka olisi ollut erittäin paljon helpompaa kävellä, vaan käännyin takasin metsään. Tie näytti niin vieraalta, että arvelin sen olevan vastakkaisessa suunnassa kuin koti.
Tulin uudestaan ihmisten ilmoille Aarteenetsijäntien risteyksessä ja näin Mellunmäen viitan. Koska isä oli käyttänyt kotipaikastamme sitä nimeä, päätin lähteä viitan suuntaan, vaikka kyseessä olikin vain kinttupolku. Viitta oli oranssin värinen ja luultavasti latuviitta. Tätä polkua pitkin päädyin, ehkä tunnin, toista käveltyäni, Porvoontielle Mustavuoren kohdalla.
Kuinka sitten – ihmeessä – käännyin siellä oikeaan suuntaa, eli Helsinkiin päin, oli taas jo ihan hyvän sattuman kauppaa. Maisemat muuttuivat tutummiksi ja Vartiokylän Apteekin kohdalta osasin kääntyä Riskutielle. Kuuma, raskas talvitakki puristi hien joka huokosesta helteisenä kesäpäivänä ja kuin jalokiveksi kurjuuteni kruunuun, kotiportissaan kiikkuva uimahousuinen vintiö kehtasi pilkata: ”eiks sullo hei kuuma tos takis”? Pojanvintiö oli sittemmin luokkatoverini Markku.
Kello kävi jo pitkälle iltapäivää kun saavuin kotiin. Kotona oltiin oltu, ymmärrettävistä syistä, kovasti huolissaan ja Heiska oli etsinyt minua suolta Pian avulla. Pia ei ollut löytänyt kuitenkaan vainua, tai sitten Heimo ei ollut ymmärtänyt seurata niin älyttömiä reittejä mitä Pia oli haistanut minun harhailleen metsässä.
Kaikki päättyi kuitenkin hyvin, eikä kaiketi Heiskakaan saanut selkäänsä pikkuveljen ”heitteillejätöstä”. Ehkä hän oli neuvokkaana isovelihenkilönä keksinyt hyvän tarinan Hannun lähtemisestä omille teilleen juuri kun he olivat äkänneet Kostin kanssa IsoApollon. ( Ei se ollut IsoApollo, se oli nastakehrääjä naaras, iso kuin mikä, korjailee Heiska Heitteillejättäjä )
Kirjoitti: Hannu Kuukkanen