Käätypolunlaakson porukkaa peltsillä. Vasemmalta: Riitta, Anneli?, Jukka?, Ari, Jukka Lehtinen Viittapolulta(arveli Sirpa),Esko ja edessä pikku Hannu.
Auttakaa ihmiset hyvät nimien kaivuussa! Kaikki ovat naamaltaan tuttuja mutta se vadentia vaivaa. Peltsin leikkeihin mahtui aina tyttäretkin mukaan kun heitä vaan paikalle sattui. Kuva Jyryn albumista.
Peltsi ja puro
Peltsi ja suurjännitelinjan suuntainen puro ovat minullekin jääneet lähtemättömästi muistiin. Ensimmäisinä vuosina ( 48 – 52 ) ennen muuttoamme Vartsikaan eli mökkiläisyysaikanamme, puron varsi oli varsinainen viidakko pienen pojan mielestä. Myöhemminhän asuimme siinä reunassa, Käätypolku 11:ssa, Sirpan ja Jari-pojan ja Taru-koiran kanssa vuodet 62 – 69, jolloin muutimme Huhtasuontielle Jyry-poikamme syntymän aikoihin.
Puro oli vielä nuo ensimmäiset vuodet keväisin suorastaan kalapaikka eli hauki ja särki nousivat kudulle siihen. Näin jopa kolmipiikkejä siellä ja sen ei pitäisi viihtyä huonoissa vesissä. Sepe ja Kosa kertoivat pyydystäneensä sieltä lukuisia haukia ja särkiä haaveilla ja katiskoilla. Itsekin sain siitä pari haukea. Yhden kalikalla päähän lyömällä ja toisen perhoshaavilla. Haavista tuli kyllä entinen, mutta niitähän sai tehtyä uusia äidin tylli- verhokankaasta. Myöhempinä vuosina hauet harvenivat ja loppuivatkin siinä 50-60-luvun taitteessa, kun vesi likaantui asutuksen lisääntyessä. Kaupungin viemäröinti vähensi hajuja, muttei palauttanut haukia tai särkiä, koska veden määrä oli vähentynyt viemäröintien myötä. Satakieli siellä kyllä kuuluu laulavan vieläkin ja kettujakin jolkottelee.
Peltsillä silloin alkuvuosina pelattiin tosiaan kulmakunnan lähes kaikki pelit. Siitä raivattiin vuosittain aina muutama isompi turvepaakku ja jokunen juurakko, mutta muuten se sai olla silleensä. Peleistä minun muistini mukaan pelattiin ainakin neljää maalia (nelistä), peffistä, piilonatskua (yksi jäi natskuksi ja vahtimaan ”kotipesää”ja löydettyään jonkun juoksi pesään huutaen että ”sen ja sen nimet kirjoissa ja kirjan kannet kiinni”, jos sensijaan etsittävä ehti ensin pesään, hän ei voinut jäädä natskuksi. Futistakin vähän pelattiin, mutta huonommalla menestyksellä. Kosan bravuri oli ”lensikat”, joka tarkoitti sitä, että pienempiä leikkijöitä tai uhreja otettiin käsi-jalka-otteella kiinni ja pyörittiin muutama kierros ja sitten pajukkoon. Kosa heitteli vahvempana isompia ja minä pienempiä. Usein riitti pelkkä pyörittäminen ja tyttöjä ei heitetty pusikkoon, mutta pyöritettiin kyllä. Se oli jopa hauskempaa kuin se pyörryttäminen, josta Hannu kertoi. Siinä kun uhri pörräsi pitkän aikaa jommalle kummalle jalalle kallellaan ja kompuroi pitkin turpeikkoa. Hauskaa oli pörrääjällä, mutta vielä hauskempaa katsojilla. Kukan Pentti taisi olla suustaan turhan löysä Kostin mielestä, koska hän sai satunnaisesti muulloinkin ilmaisia lennätyksiä.
Pyörryttäminen muuten kiellettiin kouluissa, kun sattui pari haaveria eli pyörrytettävä kaatui maahan ja loukkasi itsensä. Siitä syystä se taisi loppua sitten peltsilläkin vanhempien painostuksesta.
Kirjoitti Heimo Kuukkanen
Peltsi oli minulle hyvin tärkeä paikka jossain vaiheessa elämää. Odottelin aina innolla keväällä, että peltsikausi alkaisi. Tiesi aina, että kevät oli tullut, kun porukka alkoi kokoontua kotimme takana olevalla pellolla.
Pelattiin ainakin nelistä. Kaipa minutkin mukaan valittiin, mahdollisesti usein viimeisenä! Urheilullinen en tainnut olla, eikä pienellä tytöllä ollut pelitaitojakaan. Hauskaa kuitenkin aina oli, johtui kait mukavasta seurasta. Tietenkin pojat aina vähän härnäsivät meitä tyttöjä. Ainakin Lindroosin Jukka härnäsi kerran mua ihan loukkaantumiseen asti. Aika tietäväinen aika ajoin taisin olla. Koulussa oppi koko ajan niin paljon uutta, ja yritin valistaa muitakin uusilla tiedoilla. Kerran muistaakseni Lindroosin Hannu sanoi, että mulla on ”Vartiokylän suurin takapuoli”. Aika loukkaavaa taisi olla, koska muistan sen vieläkin. Ei se nyt niin kamalan iso ollut!
Mitä tulee niihin peltsin ”lentokoneleikkeihin”, en niitä aiemmin muistanutkaan. Nyt jo muistan taas jotain niistäkin. Varmaan pojat olivat niitä lentokoneita, koska muistissani ei ainakaan ole, että mä olisin joutunut ”lentokoneeksi”. Ehkä olin liian pieni sellaiseen. Olisin ehkä lentänytkin liian pitkälle, eli todennäköisesti siihen puroon, joka oli pajukon/lepikon takana. Muistan myös tuon pyörrytysleikin melko hyvin. Aika uskaliasta ja pelottavaa se oli, ja jännityksellä odotettiin pyörrytettävän virkoamista. Ehkä joku mainitsi kyseisestä leikistä vanhemmille, koska muistaakseni, onneksi, se loppui ainakin minun kohdalla lyhyeen. Iltaisin ei olisi millään viitsinyt lähteä syömään tai lukemaan läksyjä, kun osa porukkaa jäi vielä peltsille. Vaikka todellisuudessa se osa peltsiä, jossa leikittiin, oli varsin pieni, oli siinä paljon mahdollisuuksia erilaisiin leikkeihin. Vain mielikuvitus oli näköjään rajana.
Kirjoitti: Riitta Tirkkonen-Walkila
Tässä todistusvoimainen kuva, että ihan sopusuhtainen oli. Rakkaudesta ne hevosetkin potkii, sanoi vanhempiemme ikäinen kansa. Kuva näyttäisi otetun peltsillä. Kuva Riitan albumista.
Jännää on huomata, kuinka Vartsikan tuon ajan kakaroilla oli aivan samat harrastukset, vaikka elimme omissa porukoissamme emmekä juuri tosiamme tunteneetkaan, siitä huolimatta että välimatkaa toisiimme oli vain puolisen kilometriä.
Meillä myös kerättiin innokkaasti perhosia, meillä oli omat ”peltsimme”, jossa potkittiin palloa ja pelattiin felkkistä ja nelistä, ja käytiin luistelemassa Kontulan suon lammilla. Meilläkin kundit rakensivat pommeja ja raketteja, haukia harpuunoitiin purosta ja pajupuskissa flengailtiin. Jonkinlainen yhtenäiskulttuuri vallitsi 50-luvun vartsikan kakarapopulaatiossa, vaikka se jakautuikin osayhteisöihiinsä.
Kirjoitti: Martti Backman
Karjatanhuanplulta