Käätypolun seudulla ei tainnut olla ainuttakaan poikaa, joka ei olisi jossain vaiheessa 50-luvulla harrastanut perhosten keräilyä. Myöhemmin minullekin selvisi, että innostuksen alkuunpanija oli Helytiellä asunut kapteeni Ilkka Jalas, jonka perhoskirjoihin ja keräilyoppaisiin olen myöhemmin tutustunut. Tämä kapuksi kutsuttu henkilö asui talossa, johon myöhemmin muuttivat Lindroosit.
Minun ensimmäinen perhoseni oli silloin varsin harvinainen neitoperhonen, jonka Vilhusen Pekka oli saanut napattua kesällä -54 siitä meitä vastapäätä silloin rakentamattomana vielä olevalta tontilta. Tai olihan siinä vanerinen kesämökki, mutta käyttämättä. Ilo oli loppua lyhyeen minulta, 8-vuotiaalta aloittelijalta, sillä pian ilmestyi pihallemme Häkkisen Seppo, ja kertoi, että Pekka olikin luvannut mainitun perhosen hänelle. Asuimme silloin vielä pienessä saunamökissämme, ja minä kiireesti linnoittauduin sisälle ja lukitsin oven. Seppo aikansa kolkutteli kuistilla ovea ja toisti olevansa perhosen laillinen omistaja, mutta kun pysyin sisällä, joutui Seppo lähtemään tyhjin käsin. Illemmalla Seppo kuitenkin palasi mukanaan taitavasti preparoitu auroraperhonen, kiinnitettynä pienelle insuliittialustalle, ja lupasi sen minulle vastalahjaksi, jos suostun antamaan hänelle himoitun neitoperhosen. Lopulta kävi niin, että neitoperhonen lähti Sepon mukaan ja minä pääsin aurorani avulla alkuun perhosten käsittelyn aakkosissa. Totta puhuen suorittamani neitoperhosen preparointi oli ollut hieman puutteellinen: kun suoritimme Sepon kanssa vaihtokaupan ja irrotin seinälle nuppineulalla tökkäämäni perhosen, se alkoikin iloisesti räpytellä siipiään. Sepolta taisin kuulla sitten ensi kerran etikkaeetteristä, perhospullosta, hyönteisneuloista ja levityslaudasta.
Silloin ennen kännyköittenkin aikaa levisi tieto tarvittaessa nopeasti. Suurella joukolla pyöräilimme Rantakartanon tietä reunustavan koivukujan suuntaan. Havaitsimme heti, että tieto oli oikea: eräästä vanhasta koivusta valui mahlaa, ja sen ympärillä parveili kymmeniä amiraaleja. Paikka oli lähellä silloista tenniskenttää ja Puotilaahan ei vielä ollut rakennettu, joten sorapäällysteisen pikkutien varrella oli tilaa ja rauhaa isommallekin haaviseurueelle.
Yöperhosten pyydystämiseen oli suosittu paikka Humikkalan tien varrella muuntajaa vastapäätä. Siinä kasvoivat korkea syreenipensaat ja niistä sai runsaasti horsma- ja pikkukiitäjiä juhannuksen aikoihin. Ei tullut mieleen kysyä kiinteistöjen omistajilta lupaa heidän aitapensaidensa hyödyntämiseen, mutta eipä myöskään moitteita kuulunut. Tyynenä iltana kuului innostuneiden pyytäjien puhe kotipihalle asti ja niinpä vanhemmatkin olivat selvillä olinpaikastamme.
Kirjoitti: Leo Kinnari
