Pia ihan uutena Käätypolku 8:n pihalla, tassu isän istuttaman kivikkopuutarhan päällä.
”Nyt voitasi saada mukavasti koira”, sanoi isä-Viljo eräänä perjantai päivänä kotiin tultuaan. ”Työkaverilla Närväsellä Rajakylässä on pentue newfoundlandinkoiria ja niitä voisi käydä huomenna katsomassa.” Huomenna käytiin katsomassa ja otettiin kaikkein pienin ja surkein, kun halvalla saatiin. Närvänen kyllä varoitteli, ettei siitä ehkä näyttelykoiraa tule, kun on vähän heikko ja pienikasvuinenkin. Saimme hyvät kasvatusohjeet ja ravinto-oppaat mukaamme ja sitten lampsimme koira sylissämme kotiin Käätypolulle. Pia-koiraa syötettiin raaoilla silakoilla ja kananmunilla yms. tehoravinnolla ja Pia kasvoi. Minulla oli sellainen käsitys, että jos pientä ja heikkoa pentua vähän treenaa ja juoksuttaa muutenkin, niin kyllä se siitä kuntoutuu. Ja kyllä se kuntoutuikin. Pia kantoi kaupasta kotiin aina 3-5 litran sillipukillisen omaa tai perheen ruokia ja talvella veti koko kauppalastin reessä perässään. Pia sai kyytiä mukanani lähes vuorokauden ympäri kesäaikana ja oli takuulla seudun ainut koira jonka korvan juuressa sai ampua tussarilla, mutta kohti ei saanut osoittaa, sillä silloin Piaa vietiin. Jouluna Pia sai isäukolta lahjaksi reen. Siinä oli rottingista aisat ja mänttiremmistä hartia- ja rintaremmit. Sitä piti heti jouluaamuna tietysti testata ja kyytiin pakattiin ensin Hannua ja Juhaa. Lopuksi minäkin kyydissä ja aina vaan Pia kiskaisi reen liikkeelle. Sitten isäukko itse astui jalaksille. ”Saa nähdä vieläkö saa reen liikkeelle”. Ei saanut, kun mänttiremmit katkesivat ja Pia voitti erän. Kevättalvella oli Humikkalantien Elannolle johtavalla reitillämme paha kelirikko. Elannon läheisen ison hiekkakuopan pohjalla oleva lampi oli osittain sula ja jouduimme menomatkalla kiertelemään sen ympäri reunoja pitkin ja hyvin päästiin Elannolle. Takaisin mentäessä arvelin saman konstin onnistuvat, kun reki ei ollut ihan ääriään myöten täysi, niinkuin tavallisesti. Juuri lammen rantaan tullessamme Pia huomasi vastarannalla kissan ja sitten sitä vietiin. Minä huusin kurkku suorana Piaa pysähtymään, mutta mikään ei auttanut. Yli lammen reki kiisi kelluen ja keikkuen, vesi roiskuen. Sitten ylös vastarinnettä Karjatanhuanpolulle täyttä vauhtia, mutta onneksi kissa ehti häipyä näkyvistä ja minä suksineni sain Pian kiinni ennenkuin se ehti kaataa reen. Huomasin, että Pian koulutus oli hieman kesken. Onneakin oli matkassa runsaasti kauppalastin kannalta, sillä mitään ei pudonnut ja kastuikin melko vähän.
Kesällä oli sitten pentueen arviointitilaisuus ja paikalla Rajakylässä oli asiantuntija punnitsemassa kasvatusten onnistumista. Paperien mukaan pienin ja surkein narttukoira Pia oli lähes urospentujen kokoinen ja vahvojen hartialihasten takia säkäkorkeus oli liian suuri nartulle. ”Ei kelpaa näyttelykoiraksi” oli tuomio. Ennen lähtöämme Pia vielä näytösluontoisesti väänsi isoimman velipoikansa tantereeseen. Piasta rekineen on hyvä kuva, kts. ”heimopiakaatypolku57”
Kirjoitti: Heimo Kuukkanen
Pia vain haukottelee. Sitä ei saanut vihaiseksi ei sitten millään. Rosmotkin se olisi lähinnä nuollut kumoon. Se oli pelastuskoira ja rakasti kaikkia ihmisiä valikoimatta.
Pia-koira oli myös, yllättäen, tuntemattomammissa piireissä kauhia peto ja hysteerisen pelon aiheuttaja. Sain – nyt jo aikuisena – kuulla tarinan Kuitusen pojista jotka olivat Piaa kovasti peljänneet. Kun Heiskalla oli Varstikassa myös ”vihamiehiä” Heimo pyrki ylläpitämään Pian pedon mainetta. Totuus Piasta oli – kuten me kaikki Käätypolun kakarat hyvin muistamme – aivan toinen. Sen lapsirakkaampaa otusta olisi saanut etsiä kaukaa. Mustalaiset eivät uskaltaneet tulla edes tontille kun ”Pia-peto” haukahteli muudan kerran. Lähinnä haukahtelu oli enemmän ilmoitus meille, että kohta Pia pääsee nuolemaan vieraat kumoon. Koska Pia oli rodultaan pelastuskoira, itseasiassa meripelastuskoira, se piti hyvää huolta Juhasta. Tästä seikasta saa Heimo kertoa tositarinan, koska oli asiaa todistamassa. Pialla oli myös uimaräpylät varpaiden välissä. Sen rakkaus veteen selvisi aina kun vettä oli lähistöllä. Kun Pia vainusi vettä se halusi oitis uimaan eikäpä sitä juuri mikään mahti maailmassa estänyt jos se oli irti. Varsinkin kesähelteellä se rakasti rypemistä erilaisissa plutakoissa. Mm. Kontulan suolla oli suohautoja joissa Pia usein kesällä käväisi ja piehtaroi antaumuksella kanervikossa kylvyn jälkeen. Pitkäkarvaisena koirana tämä tiesi sitä, että kanervia riitti sitten pitkälle kotiin saakka nypittäväksi yksi kerrallaan turkista. Loput paakut piti saksilla leikata kun eivät muuten selvinneet.
Kirjoitti: Hannu Kuukkanen
Katselin taas tuossa noita juttuja ja Pia-koirasta muistui mieleeni yksi juttu. Kesäiltoina meillä oli usein ovet ulos asti auki, jos oli lämmintä. Yhtenä pimeänä elokuun iltana sitten Pia tuli meille vierailulle yksinään. Tupsahti yhtäkkiä sisään. Tietysti hieman yllätyttiin kutsumattomasta vieraasta ja ehkä vähän pelästyttiinkin, kun suuri koira oli yht’äkkiä kamarissa. En sitten muista miten vierasta pidettiin, vai yritettiinkö se vain saada ulos ilman ongelmia. Ehkä oltiin kuitenkin hieman varovaisia vähän senkin takia, että koira oli yksinään, eikä kait oltu ihan varmoja, miten se käyttäytyy, jos väkisin yritetään saada se ulos. Ehkä Heimo oli onnistunut siinä, että yritti pitää yllä Pian vihaisen vahtikoiran mainetta, ja sitä pidettiin vähän arvaamattomasti käyttäytyvänä. Loppujen lopuksihan siinä taisi käydä sitten niin, että Kuukkasilla oli jo huomattu Pian iltainen harharetki, ja sitä oltiin jo etsimässä, ja Pia lähti kiltisti kotiin isäntänsä mukana. Vaikka Pia olikin kooltaan iso, ei sitä kyllä kovin vihaisena osannut pitää, kun muuten olemus oli enemmän lupsakkaanpuoleinen.
Riitta