”Mökin sai tehdä ihan mielensä mukaisen… Ja eikö muka tehty? Kyllä. Ei kysytty rakennuspiirustusta, ei työsuunnitelmaa, kustannusarviota arkkitehtia, mestaria, teettäjää – ei muuta kuin siitä poikki ja seinään”. Näin Lauri Viita kuvailee romaanissaan Moreeni kotikaupunginosansa rakentamista Tampereen Pispalanharjulle. Ja samalla tavalla voisi kuvailla myös Puotinkylän omakotialueen ensivaiheita 1930 -luvulla. Voisi, vaikkei Pispalan veroista harjua täällä ollutkaan. Olihan sentään kallioita, metsää, rämettä, suota… Tärkeämpiä suunnitelmia ei täälläkään tarvittu. Puutteellinen ammattitaito ja into riittivät, kun omakotitalo teki mieli rakentaa ja rakennettiin. Se rakennettiin hartiapankilla ja talkoilla sen mukaan, miten raha riitti. Ensin tehtiin yleensä saunamökki ja sen jälkeen – kun alkuun oli päästy – viereen hieman isompi rakennus, johon useimmiten tuli keittiö ja pari huonetta. Ei muuta. Suuren suuria ei siis haaveiltu. Ökytalojen vuoro tuli vasta vuosikymmeniä ja sukupolvia myöhemmin.
Rahoitusvaikeuksien ja kirjavan ammattitaidon lisäksi kylämme ensivaiheen rakentamista haittasivat – jos tähän päivään verrataan jokseenkin olematon kunnallistekniikka sekä työkoneiden ja rakennusmateriaalin puute. Pahinta oli kuitenkin vuosikymmenen lopulla syttynyt sota, joka jatkui ja jatkui. Ei ihme, että rakentamisen jälki jäi usein puutteelliseksi, ja vikoja jouduttiin sitten jälkikateen korjailemaan. Yleisimpiä vikoja olivat kosteus- ja homevauriot, joiden vuoksi vaivalla pystyyn saatuja rakennuksia jouduttiin myöhemmin jopa purkamaan. Vuotavat katot, halkeamat muureissa ja piipuissa sekä vedet ja home kellarissa muodostuivat monen rakentajan riesaksi. Itse kaivetut kaivot olivat tavallista arkipäivää, samoin tunkiot ja puuceet tonttien perällä sekä laskiämpärien käyttö. Ei niitä edes ihmetelty, kuten ei myöskään lähes ajokelvottomia, talvella auraamattomia kyläteitä. Vaan eipä ollut autojakaan. Ja ulkokäymälään totuttiin myös Mellunkylän koululla, jossa monireikäinen puucee kyyhötti koulutontin takarinteessä, toki erillisellä sisäänkäynnillä tytöille ja pojille. Taisi opettajillakin vielä olla omansa.
Vesi- ja viemärijohdot Puotinkylään saatiin vasta 1950 -luvulla ja tievalot vieläkin myöhemmin.
Työmaille ja asuntoihin kelpasivat roikalla vedetyt sähkövalot, hyvä kun edes ne saatiin. Omasta kodistani muistan seinän ja katon rajassa kiertävät alumiinipintaiset sähköputket, joita ei ollut edes Raitamäentiellä 1936, yritetty upottaa näkyvistä. Ja yksi 15 kynttilän sähkövalo roikkui johdossa keskellä huoneen kattoa. Se riitti siihen, että edes jotakin näki.
Jääkaappina toimi ulko- ja sisäikkunan välinen tila. Siihen mahtui maitopullo, jos maitoa pula-aikana sattui jostakin saamaan. Uunilämmitys hoidettiin itse pilkotuilla ja sisään kannetuilla klapeilla. Puuhellat toimivat pitkään hakkuujätteillä, oksilla ja risuilla, joita lähimetsissä tuohon aikaan vielä riitti. Ja töistä kotiin palaavat toivat niitä usein myös matkansa varrelta pyörän tarakassa.
Kesällä monesta kaivosta loppui vesi, kun kaivo kuivui. Onneksi naapuriapu pelasi ja pelasti. Keväisin kyläteitä reunustavat avo-ojat olivat niin täynnä roskia ja vettä, etteivät ne kunnolla vetäneet. Niinpä tiet pysyivät liejuisina pitkään, ja lapset pääsivät ilokseen leikkimään sammakonkudulla.
Porvoontien varrella keskellä Puotinkylää jätevesiä valui monasti myös kylää halkovan maantien ojaan. Siellä se mustana ja pahanhajuisena liejuna säilyi pitkälle syksyyn, kunnes jää ja lumi armahtivat.
Mellunkylän kansakoulun 2. luokka opettajansa Katri Rummukaisen kanssa koulun pihalla syksyllä 1940.
Kotitalomme sijaitsi rämemaastossa kahden kallion kainalossa nykyisen Raitamaantien varrella. Sieltä ovat lapsuudesta erityisesti jäänet mieleen keväiset sulamisvedet talomme kellarissa. Vesi ulottui puolisääreen, ja sen poistaminen oli hidasta ja vaivalloista. Siinä onnistuttiin kuitenkin, kun käytimme omatekoista tekniikkaa: Äiti seisoi kellarissa ja nosti sen ahtaasta luukusta 2,5 litran vetoisen vesikannun veljelleni, joka odotti keittiön lattialla. Hän puolestaan ojensi kannun minulle, joka seisoin valmiina penkillä keittiön avoimen ikkunan ääressä. Siitä sitten tyhjensin kannun isän kyhäämää lautaränniä myöten pihalle.
Kesti kauan, ennen kuin kellari tällä tavalla saatiin vedestä tyhjäksi voimamme kun eivät isomman astian käyttämiseen riittäneet. Vieläkin muistan kavereiden katseet, kun he läheiseltä tieltä seurasivat tapahtumaa. Ja minä häpesin kovasti. Ei meitä siitä jälkikateen kuitenkaan kiusattu. Taisi olla oma lehmä ojassa kavereillakin.
Vaan lämpimät lapsuudenmuistot meille kaikille jäi noista Puotinkylän ajoista töineen ja leikkeineen. Ja siitä vähin erin syntyi Vartiokylän metsiin ja mäkiin myös tämä nykyinen ”Luojan palikkaleikki” Lauri Viidan mahtavaa vertauskuvaa vielä käyttääkseni.
Tämä artikkeli on julkaistu VMOKY:n Kotilylä-lehdessä 1/2013 ja kirjassa Lapsuuteni Puotinkylä 2013 Kirjoitti: Reino I.V. Nieminen
